Nurkassa

Hän seisoi nurkassa

hengittäen mustaa tomua.

Painaen veitsen ranteilleen,

itkien verikyyneleitä poskilleen.

Tunsi kaiken maailman arvottomuuden,

lihavuuden ja kömpelyyden.

Lasienkeli,

se hän oli.

Liian monta kertaa liimattu kasaan.

Hän seisoi avuttomana.

Peilistä katsoivat toisen kasvot,

lattialistoissa kuiskivat unohdetut unelmat.

Unelmat, jotka muurasivat muurin

mustasta pitsistä

ja teräsvillasta.

Mikset huomaa häntä?

Mikset rakasta?

Mikset sulje syliisi ja purista,

purista pois tuota mustaa tomua,

pois noilta kultaisilta kutreilta?

Miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu?

"Mikä sulla on?"
"En mä tiedä, kai mua vaan masentaa."
"Ai. Justhan sä olit onnellinen."
"Niin."
"Ois niin kiva tietää miltä toi sun sairaus tuntuu."

Nyt on pakko hieman purkaa tätä raivostunutta oloa. Oon henkilökohtaisesti todella kateellinen ihmisille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Eteenkin kun itse olen harva se kuukausi enemmän tai vähemmän siellä aallonharjan kummallakin puolella. Enemmän mua kuitenkin ärsyttää ne ihmiset, jotka sanoo että ne haluaa tietää miltä musta tuntuu. Ei, et todellakaan halua.

Miten masennuksen voisi selittää kauniisti? Niin, että se olisi olotila jonka haluaisi kokea? Miten tehdä sairaudesta, jota et haluaisi pahimmalle vihamiehellesikään, houkutteleva ja haluttava? Ei mitenkään. Mutta haluan silti yrittää selittää miltä tuntuu kokea tunteet niin kuin minä ne tunnen.

Kuvittele talviyö ja kirkastakin kirkkaampi tähtitaivas. Tähdet tuikkivat kirkkaina, etkä huomaa edes pakkasen kylmyyttä. Yhtäkkiä joku vetää pimennysverhot ympärillesi peittäen tähtitaivaan. Kaikki ne tähdet, jotka ennen toivat valoa yön kylmyyteen, ovat poissa. Jäljellä on pimeys, tyhjyys ja selittämätön kylmyys. Tiedät, että tähdet ovat verhon toisella puolella, mutta et pysty näkemään niistä yhtäkään. Kun et näe tähtiä, et näe mihin suuntaan kulkea. Et näe mistä olet kulkenut siihen, missä seisot. Olet hukassa, vailla suuntaa, kylmissäsi ja epätoivoinen. Kuulet muiden ihmisten äänet verhojen takana. Kuulet, kuinka he huokailevat ihastuksissaan tähdenlennoista ja mutkikkaista tähtikuvioista, mutta sinä vain toivot että voisit nähdä sen mitä he tässä kylmässä talviyössä näkevät. Kylmyys valtaa sinut, et jaksa liikkua, et jaksa puhua. Kaadut maahan, etkä jaksa liikkua. Olet enää pelkkää jäätä. 

Mutta mitäpä se toinen puoli? Hypomania? Miten selittää se? Se, mikä on itsellenikin tabu (enhän minä täälläkään koskaan myönnä tätä puolta elämästäni). On helpompi myöntää, että on väsynyt ja masentunut kuin se, että olet holtiton ja vauhtia on liikaa.
Maniaa ei voi selittää tähtivertauksin. Se ei ole mikään viiden tähden olotila, se on vaarallinen ja petollinen.

Mania tuntuu lähinnä siltä, että ajat pyörällä alamäkeä alas. Ensin alamäki on loiva, mutta sitten vauhti lähtee kiihtymään. Rakastut vauhtiin ja tuuleen. Pidät siitä, miten hiuksesi lepattavat tuulessa ja miten vahva, nopea ja ketterä olo sinulla on. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä alamäkeä on joku helvetin hyppyri. Pieni, mutta silti hyvin mahdollinen, sinähän osaat tämän vaikket koskaan aiemmin ole kokeillutkaan! Otat vauhtia ja lennät, liidät kauniina - uudelleen ja uudelleen. Heität voltikin ilmassa! Olethan niin voimakas, olet niin vahva. Vauhti tuntuu hyvältä etkä halua lopettaa IKINÄ! Jatkat laskettelua, vauhti vaan kiihtyy ja naama alkaa väpättää vauhdista. Sitten tajuat, että ei helvetti, minähän hyppäsin lentokoneesta, laskuvarjo ei aukea ja olen metrin päästä maasta. Sitten rysähtää.

Siinä kaksi ääripäätä, joista kumpaakaan en tahdo elää. Haluan elää sitä tavallista elämää, mutta silti välillä romahdan ja nousen uudelleen. Se on elämää, jota aivoni välittäjäaineet ohjailevat. Nämä olivat henkilökohtaiset kuvaukseni. Uskon, että jokaisella kokijalla on oma tapa selittää oireensa ja tautinsa. Jos joku vielä haluaa kokea miltä tuntuu sairastaa tätä sairautta voin kertoa, ettei kaksisuuntainen mielialahäiriö ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, psyykkisten oireiden lisäksi pilaat pahimmillaan elämäsi. Teet tyhmiä päätöksiä ja uuvutat itsesi. Seuraukset on aina pakko kantaa, oli olotila mikä tahansa, koska elämästä ei voi ottaa lomaa.

Toiseksi, joskus elämääni kuuluu myös pyörällä ajaminen pimeässä talviyössä. Yhdessä silmänräpäyksessä olen jäässä, toisessa ajan alamäkeä alas. Toisessa hetkessä olen jälleen pimeässä ja seuraavana henkäyksen aikana putoan lentokoneesta. Tämä siis, jos en olisi supermyöntyväinen hoitoon ja loppuelämän ajaksi määrättyyn lääkitykseen.

Kolmanneksi, tätä sairautta ei haluta, ei feikata, se lankeaa.

Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Voinko uskoa enää mihinkään?

"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same." 
Keane - Everybody's changing

Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...

Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa  vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.

Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?

Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa. 

Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.

Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.

En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.

Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.

Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?

Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa. 
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.

Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?

Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.

Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.

Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani.  En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.

Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.

Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.

Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.

Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.

Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa." 
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton.... 
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen. 
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.

"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"

Hmmm...

   

Niin. Eipä taida mennä.

Että miten meni näin omasta mielestä?

Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
 Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.

Wish me luck.

"Ainoa keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse"

Sain äidiltä 18-vuotissyntymäpäivänäni sangen osuvan synttärikortin. "Pitkän elämän salaisuus on lenkkeily ja salaatti. Elämästä nauttimisen salaisuus taas on suklaa ja sohvalla makaaminen."

Joku loukkaantuisi. Minä en, vaikka kortin saadessani olinkin säälittävä ruipelo liian suurissa vaatteissa, joka söi vain salaattia ja juoksi 10 kilometriä tai pyöräili 30 kilometriä päivässä. Se oli sanoma ja herätys. Nautinko todella elämästäni?

Tietyt asiat osaan todella hyvin. Osaan esimerkiksi elää terveellisesti. Joskus liiankin terveellisesti. Kasviksia, kaikki puhdasta. Salia/jumppaa/lenkkiä ei jätetä väliin paitsi kipeänä. Joskus ei silloinkaan. Tiedän ruokien tarkat kalorimäärät, tiedän mitä pitää syödä edistääkseen terveyttään tai laihtuakseen, tiedän myös mitä pitää välttää. En osaa ottaa rennosti, enkä elä täysin opetuksieni mukaisesti. Paasaan esimerkiksi aina lepopäivien tärkeydestä, mutta itse aina lepopäivinä ahdistun ja kierrän ympäri asuntoani. Joskus luovutan ja lähden silti lenkille/salille, ja jälkeenpäin väitän itselleni etten edes oikeasti hikoillut -  ainakaan paljoa.... (vaikka lattialla olisi iso kasa hiestä märkiä vaatteita.)

Toisinaan minusta kuoriutuu varsinainen rikoksenpeittelijä. En kerro läheisilleni tarkkoja liikuntamääriä, tai väitän herkutelleeni silloinkin kun en ole. 

Sangen hassua sinällään, kun useinhan asiat menevät toisin päin. Voin siis tunnustaa, häpeän käytöstäni.

Enkä minä tästä nauti. No joo, toisinaan tunnen mielihyvää skippaillessani aterioita tai syödessäni vähemmän kuin olin suunnitellut. Se on kuitenkin sitä sairasta mielihyvää - sitä, joka katoaa hetkessä.

Joka katoaa illalla, kun et saa nälän takia unta, tai joka katoaa kun voimat katoavat kesken treenin, tai kun meinaat kadulla pökertyä. Mutta ulkopuolisen on helpompi sanoa toiselle "No mikset vain ala syömään?", kuin oikeasti ymmärtää sitä, miksei hän syö. Tai miksei hän ole liikkumatta. Tai miksi hänen on niin vaikea syödä vieraiden ihmisten edessä tai rikkoa rutiinejaan.

Parantuakseen kaikesta näistä epäterveistä tavoistaan, pitää haluta parantua. Pitää olla motivaatiota. Ja senkin lisäksi, pitää olla hitosti apua, sitkeyttä, hermoja, voimia ja tukea. Ja aikaa - eritoten sitä aikaa. Paljon olen vuodessa tullut eteenpäin, mutta paljon junnaan vielä paikallani. Omasta päätöksestäni, olen yrittänyt parantua itse. En ole kokenut Valkeakoskella saamaani apua tarpeitani vastaavaksi tai tarpeeksi monipuoliseksi. Ja hyvin olen itsekin pärjännyt. Nyt vain tajusin, etten ole niin pitkällä kuin minun pitäisi. Toisaalta, onko niitä aikatauluja? Jokainenhan on yksilö.

Kuten olen aiemmin myös maininnut, en osaa esimerkiksi herkutella. En myöskään osaa syödä spontaanisti, tai monen ihmisen edessä. Kaikki pitää suunnitella, hyvittää ja pohtia. En vain osaa. Pystyn kyllä syömään konvehdin kahvin kanssa, mutta jos syön pienenkin suklaapatukan, ahdistun silmittömästi ja alan heti suunnitella tapoja polttaa kalorit. En osaa syödä viineriä ilman seuraavan aterian skippusta. En osaa oikein pitää herkuttelupäiviä ilman kauheaa syyllisyydentunnetta ja ahdistavia ajatuksia. En nauti ruoasta niin paljon kuin haluaisin. 

Olisi niin ihanaa osata nauttia television katselusta ja rennosti ottamisesta. Eikö sitä voisi opettaa yliopistossa?

Ainoastaan ajatusmaailma ei ole se vaikea, vaan ympäristö tuo omat haasteensa. On vaikea sulkea silmänsä ja nauttia ruoasta, kun joka paikasta pursuaa miksi se suklaa on niin pahasta, miksi ei saa syödä karkkia, jätskiä, sipsiä, patonkia, ainoa oikea herkku on raakasuklaa, avocado, laihat ihmiset ovat 32.4237 kertaa onnellisempia, kuinka se ja se on nyt niin timminä ja kuumana (langanlaihana) taas bikinikuvissa, ja kuinka nyt taas olisi tarjolla 12 vinkkiä boostata rasvanpolttoa. Syömishäiriöstään parantuvalle median ja ystäväpiirien innoitusten ("pitää taas jättää herkut pois kun farkut kiristää"/mä oon herkkulakossa ku oon taas kauheen turvonnu) maailma on viidakko, josta ei millään voi selvitä naarmuitta. Vaikka yrität sulkea korvasi ja keskittyä omaan parantumiseesi, et voi olla kuulematta pieniä asioita, jotka tuhoavat mielikuviasi siitä ettei satunnainen herkuttelu tee sinusta pahaa ihmistä. Siitähän meinaan lihoo kerralla ainakin 10 kiloa ja vaan ylipainoiset tekee niin. Ei ne fitnessmimmitkään koskaan popsi mitään karkkiapussia, niin parempi vaan kun syöt kurkkua.

Pahoittelen kärjistystä.

En tarkoita vain sitä, että haluaisin päivät pitkät mussuttaa pullaa, enkä halua loukata tekstilläni ketään. Ei. Tarkoitan sitä, että haluan oppia ottamaan rennommin vähän kaiken suhteen ; ruoan, liikunnan, itse rentoutumisen... Tarkoitan sitä, että en koe olevani herkuttelun arvoinen. Tarkoitan sitä, etten osaa suhtautua ruokaan "polttoaineena". Näen sen usein vain välttämättömänä pahana. Elätän itseni terveellisellä ruoalla, josta saa vitamiineja, jossa on täysjyvää ja syön puhdasta proteiinia ja hyviä rasvoja. Kaipaan kuitenkin sitä, että joskus voisin luovuttaa kontrollista ja nauttia elämästä ja ruoasta maaten sohvalla karkkipussi kourassa, katsellen lempileffojani TAI että voisin skipata jumpan - HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA.

Eikö voisi jäädä kotiin, kun selfieissä naama näyttää tältä silloin kun tiedossa on urheilua ja luihin sattuu?

En päästä kontrollista. Jos herkuttelen, googlaan koko päivän eri syitä, minkä takia minun on oikeus herkutella. Googlaan vahvistusta tunteelleni että olen tämän arvoinen. Googlaan varmistusta sille, etten tästä yhdestä muffinssista räjähdä mammutin kokoiseksi yön aikana. Hoen myös ääneen sitä, että olen ansainnut tämän. Kysyn myös läheisiltäni syitä, miksi saan kerrankin herkutella, ilman että minun tarvitsee lähteä lenkille.

Kaipaan vanhaa. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi syödä ilman syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kaipaan sitä, kun ei tarvitse suunnitella ja hyvitellä etukäteen syömiään kaloreita. Ja eniten kaipaan sitä, kun minulla ei ollut harmainta ajatusta jokikisen ruoan energiamääristä. Kaipaan sitä vapautta. Ja kaipaan sitä hyväksymisen tunnetta omasta kehostaan. Sitä arvostusta. "Olen kaunis, vaikka tänään söinkin paketin jätskiä yhdeltä istumalta - so fucking what? Itsearvostukseni ei riipu syömästäni ruoasta."

Tänään olen yrittänyt ylittää itseni. Olen valmistellut päivää henkisesti, ikävä kyllä myös fyysisesti koko viikon, hieman jo edelliselläkin viikolla. Aamun aloitin puurolla ja omenaraastella, jatkoin suklaapähkinöillä, kruunasin kasviskebabilla ja viimeisenä joudun vielä syömään iltapalan. Myönnän googlanneeni koko päivän syitä, mitkä oikeuttavat minut herkuttelemaan ja miksi ihmisen täytyy välillä herkutella - herkutella HYVÄLLÄ omallatunnolla. Paljon on työstettävää.

Tulin tänne vain sanomaan, että en onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut onnistua. Muistilapusta ja kaikesta huolimatta. En tosin mennyt lenkille, mutta pää on syyllisyyttä täynnä. Huomenna menen spinningiin, Mutta ehkä vielä joskus saan taottua päähäni, että olen kaiken hemmottelun arvoinen, ja että välillä on ihan ok syödä juuri sitä mitä tekee mieli. Eikä ruoasta nauttiminen, jumpan väliin jättäminen tai rentoutuminen tee minusta pahaa ihmistä.

Mutta on tässä päivässä ollut yksi mahdottoman iso oivallus: ainoa, keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse.

Kun mielelläsi on kaksi suuntaa...

Jokaisen elämään kuuluu tunnetilojen vaihtelu. Välillä on alakuloinen olo, välillä kaikki menee todella hyvin. Useimmiten kuitenkin eletään sitä tasaista, autuasta elämää, johon nämä pienet vaihtelut tuovat mielenkiintoa ja sisältöä. Mitä jos nyt huviksesi kuvittelisitkin seuraavaa:

Et tiedä mitä on "tasainen, autuas elämä." 

Kun olet surullinen, kynnät pohjamutia löytämättä tietä ulos. Tunnet olevasi ulkopuolinen, ahdistus on jokapäiväistä. Tunnet itsesi täysin nollaksi, täysin turhaksi. Sinulla ei ole oikeutta edes syödä, niin turha olet. Rumakin vielä. Tyhmä. Oksettava. Täysin kuraa. Aamulla et jaksa nousta sängystä kouluun, tai sitten luovutat kesken päivän ja pakenet omiin oloihisi. Kaverit jäävät, harrastukset jäävät, kaikki missä joudut tapaamaan ihmisiä. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuo iloa. Kaikki on synkkää, kaikki on harmaata. Kylmää. Vierasta. Lopulta olet niin pohjalla, että et osaa enää edes itkeä. Päähäsi pilkahtelee ajatuksia, että sinulla on pakotie. Aina on pakotie ja voit päättää kaiken, koska et voi olla varma loppuuko huono vaihe koskaan. Mutta se loppuu.

Sen jälkeen olet korkeammalla kuin puiden latvat. Olet ylienerginen, rauhaton, säntäilet ympriinsä vailla nukkumisentarvetta - tarvetta levolle. Et osaa tehdä päätöksiä, etkä saa aloitettuja projekteja loppuun. Teet tyhmiä tekoja esimerkiksi alkoholin ja miesten suhteen, etkä oikeastaan välitä tekojesi seurauksista. Mutta kaikki on hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla ja räjähdät onnesta. Olet niin onnellinen ja energinen, että puhua papatat jatkuvasti ja alat täristä jos joudut hetkenkin olemaan paikoillasi. Joko sinun ei tarvitse syödä tai syöt kaiken. Olet yli-ihminen, tunnet pystyväsi ihan mihin tahansa. Taot kun rauta on kuumaa ja kaikki onnistuu! Edes taivas ei ole rajana, olethan niin yliupea ja mahtava pakkaus! Olet niin mahtava että voit tehdä omasi ja toistenkin hommat. Sinähän jaksat mitä vain! Mitä täydempi kalenteri ja päiväohjelma - sen parempi. Et ole koskaan kotona. Rahaa palaa, koska ethän sinä vain voi olla paikoillasi ja tyydyttävä elämä maksaa upealle ihmiselle vähän. Tai vähän enemmänkin. Se maksaa kaiken. Kunnes...
a) Tulee stoppi. Voimat loppuvat seinään.
b) Jotain tapahtuu. Joku asia muistuttaa alitajuisesti vanhoista käsittelemättömistä ongelmista ja sokka laukeaa.
c) Suuri epäonnistuminen, mitä kantti ei kestä.
d) Ajaudut psykoosiin ja kaikki hajoaa.
Oli syy mikä tahansa, lopulta masennus puskee salakavalasti päälle verhoutuneena ahdistukseen. Paniikissa yrität estää masennuksen vallankumouksen, mutta et tiedä miten. Pienen stabiilin vaiheen jälkeen, kierros alkaa alusta.


Mitä jos nyt kertoisin, että joillekin tuo on arkipäivää?

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lokakuussa 2010. Minulle se oli helpotus, perheelle shokki. Tiesin, ettei näin suuri mielialojen vaihtelu voinut olla normaalia, olin helpottunut kuullessani, ettei se ollutkaan. Diagnoosin hetkellä elämä ja kaikki haaveet menivät uusiksi. Lääkäri totesi, etten saisi siltikään luopua unelmistani, että mikään ei ole muuttunut. Olen vieläkin vähän vihainen, sillä tottakai kaikki oli muuttunut. 15-vuotiaalle tytölle jokaikinen asia oli muuttunut.

1. Lokakuu 2010, juuri diagnoosin saanut.

2. Joulukuu 2011, pientä teiniangstia havaittavissa.

3. ja 4. alkuvuotta 2012. Kausi alkoi siis syksyllä 2011, helliti kevääksi ja alkukesäksi ja iski taas kesän lopussa päälle... 

1. ja 2. Kevät ja alkukesää 2012

2. Kesäkuuta 2013, juuri 18 vuotta täyttänyt ja lukion 2. luokan lopettanut. Syömishäiriö pahimmillaan, rinnalle mania. Hullu kesä...

4. Kesäkuu 2014, jona meno meni vieläkin hullumaksi...

Itsetarkastelua, itsetarkastelua, itsetarkastelua. Joka päivä joudun tarkastelemaan itseäni, tunteitani. Pohtimaan missä vaiheessa vuoristorataa olen menossa. Joudun pohtimaan miksi mieliala on muuttumassa, mitä on tapahtunut ja miten voin estää muutoksen. Lääkkeet auttavat tasaamalla huippuja kumpaankin suuntaan, mutta jatkuva itsetarkastelu on kaiken a ja o, jotta tiedän muutella annostusta oikean tasapainon löytämiseksi. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa, toisaalta ne tasoittavat mielialoja, toisaalta tekevät minut joskus aivan zombiksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään. Lääkkeet myös lihottavat, joten se on ajanut minut myös omanlaisiinsa ongelmiin.

Ystävien tuki on tärkeää. Depressiovaiheen aikana tarvitsen enemmän ulkopuolista tukea, uskoa ja kannustusta, jotta jaksan kaiken yli. Maanisessa vaiheessa minun pitää höllätä, vähentää hommia ja yrittää pysyä aloillani. Toisinaan kaverit loukkaantuvat maanisessa vaiheessa luullen, etten vain halua viettää aikaa heidän kanssaan. Oikeasti vain tarvitsen hengähdystauon. Vaikeinta on se, etten huomaa maanisuuttani. Olen mielestäni silloin terve, ja jos joku väittää muuta, niin siitä seuraa riita. Olen yrittänyt muuttaa reagointiani ihmisten varoitteluun, mutta se on todella vaikeaa. Maanisessa vaiheessa kaikki vain on niin hyvin ja se tuntuu ihanalta vaihtelulta syvän masennuksen jälkeen. Siksi siitä ei halua päästää irti. Ihmiset, jotka puuttuvat asiaan tuntuvat silloin vain haluavan minun elävän jatkuvassa masennuksessa. On vaikea ajatella heidän haluavan vain parastani.

Depressio ja mania eivät tule yksin. Niiden takia kärsin paniikkikohtauksista ja pohjattomasta ahdistuksesta. Depressio vahvistaa fobioitani ja eteenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ääripäät muuttavat käyttäytymistäni, tekevät minusta joskus jonkun aivan muun.
Maanisessa vaiheessa repseän melupekan, joka nauraa ja hymyilee ja heittää vitsejä - joka tekee kaiken ja suoriutuu kaikesta mielettömällä voimalla. Ei tilannetajua. Ärtyy nopeasti ja helposti, jos jotuuu istumaan liikaa aloillaan. Ryyppää ja juhlii jatkuvien ylilyöntien kera. Yltiöpäisen itsevarma ja itsekäs.
Depressiovaiheessa vetäytyvän, hiljaisen, vihamielisen, sulkeutuneen ihmisen, joka tuijottaa eteensä tai katoaa kesken kaiken. Jolle ei voi puhua, joka ei halua puhua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin. Ei lähde mukaan suunniteltuihin juttuihin. Rikkoo lupauksiaan, koska ei vaan jaksa. Jättäytyyy ryhmätehtävissä normaalista poiketen ulkopuolelle. Äärettömän heikko itsetunto.

Olen kontrollifriikki, mutta syystä. Katkeria ovat ne tilanteet, kun minulle sanotaan ulkopuolisen ihmisen toimesta, etten saisi murehtia tulevaisuudesta niin paljon. Minun tulisi kuulemma elää ilman huolia, murheita ja suunnitelmia, sekä jatkuvaa vatvomista. Minun tulisi elää hetkessä, niin kuin huomista ei olisi. Harmi vain, että sellainen käytös johtaa monesti maniaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, etten voi elää aivan vapaasti. Jos haluan elää pitkän, hyvän elämän, minun täytyy tutkiskella itseäni ja oloani jatkuvasti. Minun täytyy huolehtia ja olla tietoinen tekemisistäni.
Minun täytyy muistaa ottaa lääkkeeni joka päivä ja muuttaa annostusta mielialani mukaan. Minun täytyy olla tietoinen siitä, että miten paljon hommaa olen itselleni ottanut ja ja jaksanko ne tehdä. Minun täytyy myös olla tietoinen siitä, kummassa vaiheessa olen menossa, vai olenko ns. kehitysvaiheessa vai onko tilanne toistaiseksi stabiili.

Elämäni on yhtä suurta suunnittelua. En voi lähteä koskaan pitkiksi ajoiksi ulkomaille, koska minulla on kallis lääkitys ja tarvitsen seurantakäyntejä lääkärin kanssa. Mielialat heittelevät vieläkin paljon, joten olisi edesvastuutonta tehdä nyt liian pitkälle tähtääviä päätöksiä hetken huumassa. En voi koskaan lopettaa lääkkeitäni seinään, en edes halua tietää mitä sitten tapahtuisi. En voi tehdä epäsäännöllistä vuorotyötä, koska säännöllisyys ja tietyt rutiinit pitävät minut kasassa. Joudun aina syömään terveellisemmin kuin muut, koska muuten painoni nousee lääkkeiden takia kohisten. Ihmissuhteiden aluksi minun täytyy miettiä, miten kerron sairaudestani - se kun nyt sattuu vain olemaan iso osa minua ja käytöstäni. Kertomisen taakka luo suuret paineet, sillä en voi antaa itseni kiintyä kehenkään ennen sitä: muutamia kertoja ihminen on tunnustukseni jälkeen ottanut etäisyyttä minuun.

Ei ole nyt ajankohtaista, mutta joskus sitten... Itseni lisäksi jonakin kauniina päivänä minun tulee tarkkailla jälkikasvuani, sillä hyvin todennäköistä on että mahdolliset lapseni saavat saman sairauden. Diagnoosi on nostanut myös esiin sen, voinko tai uskallanko ikinä hankkia ylipäätään omia lapsia. Pystyisinkö elämään sen tiedon kanssa, että olen antanut lapselleni saman sairauden - saman kohtalon? Pystyisinkö itse sairauteni kanssa katsomaan sivusta kun lapseni on syvällä pohjalla ja toivoo kuolemaansa tai polttaa itsensä loppuun samalla vaarantaen fyysisen terveytensä. En tiedä. Tämä vaatii runsaasti lisää itsetutkintaa, minulla on aikaa pohtia asiaa.

Mutta. Suurin osa vuoristoradasta tapahtuu vain pääni sisällä. En ole väkivaltainen, en käytä huumeita, en kuule ääniä tai näe harhoja. En halua tämän kirjoituksen myötä tulla leimatuksi hulluksi (kuten varmaan muutamien mielestä tulen, se nyt vain on surullinen fakta), haluan vain lisätä tietoutta siitä, että käyttäytymiselleni on syy. Haluan lisätä tietoutta siitä, että mielenterveyden häiriöt eivät tarkoita automaattisesti hulluutta. Haluan poistaa tabun kaksisuuntaisen mielialahäiriön ympäriltä. Olen itse asian kanssa täysin sinut, miksei yhteiskunta olisi?

En kaipaa ylimääräistä huomiota tai sääliä. En tee niillä mitään. En myöskään halua stigmaa otsaani. Elän mahdollisimman normaalia elämää, olen yliopistossa ja tavoittelen unelmiani. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan asiat osaa järjestellä oikein. Muistaa, että on suuri mahdollisuus siihen, että vielä on huominen. En myöskään sano, ettenkö koskaan toipuisi.

Jos sairauteni on minulle jotain antanut, niin se on ehdottomasti kyky tulkita muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja motiivejaan, kyky ymmärtää mielenterveyden häiriöitä. Osaan myös tutkia itseäni ja tunteitani hyvin ja osaan ilmaista itseäni luovasti.
Tiedän, miltä tuntuu masennus ja tällä hetkellä elän sitä. Tiedän myös miltä tuntuu, kun elää korkeuksissa. Tiedän, että niiden väliin kuuluu tasapaino ja kultainen keskitie. Uskon vahvasti, että joku päivä vielä saan kaikki ongelmani käsiteltyä ja astelen myös tuota kultaista, ihanan tasaista keskitietä.