Voinko uskoa enää mihinkään?

"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same." 
Keane - Everybody's changing

Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...

Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa  vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.

Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?

Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa. 

Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.

Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.

En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.

Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.

Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.