Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu?

"Mikä sulla on?"
"En mä tiedä, kai mua vaan masentaa."
"Ai. Justhan sä olit onnellinen."
"Niin."
"Ois niin kiva tietää miltä toi sun sairaus tuntuu."

Nyt on pakko hieman purkaa tätä raivostunutta oloa. Oon henkilökohtaisesti todella kateellinen ihmisille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Eteenkin kun itse olen harva se kuukausi enemmän tai vähemmän siellä aallonharjan kummallakin puolella. Enemmän mua kuitenkin ärsyttää ne ihmiset, jotka sanoo että ne haluaa tietää miltä musta tuntuu. Ei, et todellakaan halua.

Miten masennuksen voisi selittää kauniisti? Niin, että se olisi olotila jonka haluaisi kokea? Miten tehdä sairaudesta, jota et haluaisi pahimmalle vihamiehellesikään, houkutteleva ja haluttava? Ei mitenkään. Mutta haluan silti yrittää selittää miltä tuntuu kokea tunteet niin kuin minä ne tunnen.

Kuvittele talviyö ja kirkastakin kirkkaampi tähtitaivas. Tähdet tuikkivat kirkkaina, etkä huomaa edes pakkasen kylmyyttä. Yhtäkkiä joku vetää pimennysverhot ympärillesi peittäen tähtitaivaan. Kaikki ne tähdet, jotka ennen toivat valoa yön kylmyyteen, ovat poissa. Jäljellä on pimeys, tyhjyys ja selittämätön kylmyys. Tiedät, että tähdet ovat verhon toisella puolella, mutta et pysty näkemään niistä yhtäkään. Kun et näe tähtiä, et näe mihin suuntaan kulkea. Et näe mistä olet kulkenut siihen, missä seisot. Olet hukassa, vailla suuntaa, kylmissäsi ja epätoivoinen. Kuulet muiden ihmisten äänet verhojen takana. Kuulet, kuinka he huokailevat ihastuksissaan tähdenlennoista ja mutkikkaista tähtikuvioista, mutta sinä vain toivot että voisit nähdä sen mitä he tässä kylmässä talviyössä näkevät. Kylmyys valtaa sinut, et jaksa liikkua, et jaksa puhua. Kaadut maahan, etkä jaksa liikkua. Olet enää pelkkää jäätä. 

Mutta mitäpä se toinen puoli? Hypomania? Miten selittää se? Se, mikä on itsellenikin tabu (enhän minä täälläkään koskaan myönnä tätä puolta elämästäni). On helpompi myöntää, että on väsynyt ja masentunut kuin se, että olet holtiton ja vauhtia on liikaa.
Maniaa ei voi selittää tähtivertauksin. Se ei ole mikään viiden tähden olotila, se on vaarallinen ja petollinen.

Mania tuntuu lähinnä siltä, että ajat pyörällä alamäkeä alas. Ensin alamäki on loiva, mutta sitten vauhti lähtee kiihtymään. Rakastut vauhtiin ja tuuleen. Pidät siitä, miten hiuksesi lepattavat tuulessa ja miten vahva, nopea ja ketterä olo sinulla on. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä alamäkeä on joku helvetin hyppyri. Pieni, mutta silti hyvin mahdollinen, sinähän osaat tämän vaikket koskaan aiemmin ole kokeillutkaan! Otat vauhtia ja lennät, liidät kauniina - uudelleen ja uudelleen. Heität voltikin ilmassa! Olethan niin voimakas, olet niin vahva. Vauhti tuntuu hyvältä etkä halua lopettaa IKINÄ! Jatkat laskettelua, vauhti vaan kiihtyy ja naama alkaa väpättää vauhdista. Sitten tajuat, että ei helvetti, minähän hyppäsin lentokoneesta, laskuvarjo ei aukea ja olen metrin päästä maasta. Sitten rysähtää.

Siinä kaksi ääripäätä, joista kumpaakaan en tahdo elää. Haluan elää sitä tavallista elämää, mutta silti välillä romahdan ja nousen uudelleen. Se on elämää, jota aivoni välittäjäaineet ohjailevat. Nämä olivat henkilökohtaiset kuvaukseni. Uskon, että jokaisella kokijalla on oma tapa selittää oireensa ja tautinsa. Jos joku vielä haluaa kokea miltä tuntuu sairastaa tätä sairautta voin kertoa, ettei kaksisuuntainen mielialahäiriö ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, psyykkisten oireiden lisäksi pilaat pahimmillaan elämäsi. Teet tyhmiä päätöksiä ja uuvutat itsesi. Seuraukset on aina pakko kantaa, oli olotila mikä tahansa, koska elämästä ei voi ottaa lomaa.

Toiseksi, joskus elämääni kuuluu myös pyörällä ajaminen pimeässä talviyössä. Yhdessä silmänräpäyksessä olen jäässä, toisessa ajan alamäkeä alas. Toisessa hetkessä olen jälleen pimeässä ja seuraavana henkäyksen aikana putoan lentokoneesta. Tämä siis, jos en olisi supermyöntyväinen hoitoon ja loppuelämän ajaksi määrättyyn lääkitykseen.

Kolmanneksi, tätä sairautta ei haluta, ei feikata, se lankeaa.

Mitä toivon, että minulle olisi kerrottu ennen mielialalääkkeitä

Aika puhua aiheesta, joka on kirvellyt mieltäni jo pidemmän aikaa. En ennenkään ole vaiennut vaikeista aiheista, vaan olen avannut suuni rohkeasti kaikesta. Tämä on kuitenkin sellainen aihe, josta arveluttaa puhua julkisesti. Yleisesti on ihan okei puhua niistä vakavemmistakin mielenterveyden häiriöistä, mutta siirryttäessä lääkitykseen asia muuttuu vaikeaksi. Se, että myöntää julkisesti syövänsä psyykenlääkkeitä aiheuttaa yleensä tietynlaisen leiman saamiseen keskelle otsaansa.
"Hullu. Se on hullu, lääkkeitäkin se syö, saatana. Ja käy terapiassa. Sillä ei todellakaan oo kaikki ruuvit paikallaan. Sillä on varmaan vakavia ongelmia. Kohta se varmaan käy päälle ja..." 
Saanen nyt kuitenkin oikaista. Ne lääkkeet ja terapia ovat syy. minkä takia minä ja moni muu olemme toimivia kansalaisia, normaaleina ihmisinä teidän muiden niin normaaleiden joukossa. Lääkkeet mahdollistavat minulle normaalin elämän; käyn yliopistoa, kahvittelen ystävieni kanssa, harrastan liikuntaa ja joskus jopa käyn töissä. Lääkkeiden ja terapian avulla me "hullut" itseasiassa ollaan askeleen lähempänä "normaalin" ihmisen elämää. Ne ovat meille keino olla osa yhteiskuntaa, eikä lukittuna jollekin osastolle. Siispä aion puhua tästäkin. Koska tämä on minulle arkea, on minusta luontevaa puhua aiheesta blogissani. Ehkä aiheesta puhuminen auttaa jotakuta muutakin miettimään elämäänsä ja hyväksymään omat mielenterveysongelmansa osaksi itseään. Mielenterveysongelmissa ei ole mitään hävettävää.

**********

Aloitin lääkitykseni viitisen vuotta sitten. Olin 15 enkä tiennyt mielialalääkkeistä oikein mitään. Aiempaa kokemusta minulla oli vain paniikkihäiriöön saamastani lääkkestä, joka heitti minut aivan sekaisin. En kuitenkaan osannut kyseenalaistaa lääkärin määräystä; en osannut kysyä haittavaikutuksista tai sivuvaikutuksista puhumattakaan toisista vaihtoehdoista. Minulle esitettiin lääke ja hyväksyin sen mukisematta, olinhan vain 15. Nyt toivon todellakin, että olisin ottanut tarkemmin selvää siitä, mitä kehooni aloin tunkea.

Syön siis uuden sukupolven antipsykoottia kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sairaus itsessään johtuu biokemiallisesta välittäjäainaiden epätasapainosta aivoissa. Usein sairaus on perinnöllinen. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön voidaan määrätä lukuisia erilaisia lääkkeitä mielialantasaajista antipsykoottiin sekä näiden yhdistelmiä, enkä mene niihin sen tarkemmin itse lääkkeiden ominaisuuksiin (niiden esittelyssä menisi ikuisuus). Yksinkertaistetusti ne kumminkin tehoavat niin, että ne tasaavat mielialaa: estävät/helpottavat masennusjaksoja sekä hillitsevät (hypo)maniaa. Kun elät oireetonta jaksoa, joidenkin lääkkeiden annostusta voidaan laskea, mutta hoitoon kuuluu sitoutuminen mahdollisesti loppuelämän kestävään lääkitykseen. Hurja ajatus - enkä sitä tajunnut viisi vuotta sitten. Ajattelinkin nyt kertoa rehellisesti elämästäni yhden lääkemuodon kanssa.

Totta kai elämä antipsykoottien kanssa on paljon helpompaa, varsinkin kun oikea annostus on pääkopan suhteen löytynyt ja osaan kontrolloida tekemisiäni "vuoristoradan" kummassakin vaiheessa. Usein lääkkeitä mainittaessa jätetään mainitsematta ne kaikki inhottavat sivuoireet. Eniten puhutaan vain painon noususta. No joo, se on kyllä kieltämättä inhottavaa. Olen kuullut joidenkin lääkäreiden suusta, että ei se itse lääke muuta tee kuin suurenna ruokahalua - oma valinta mitä sinne suuhunsa sitten pistää. Jaahas. Itseasiassa mielialalääkkeet saattavat aiheuttaa diabetestä ja insuliiniresistenssiä. Paino nousee, eikä painosta pääse helposti eroon. Saadessani omat lääkkeeni, ei vielä tiedetty kyseisen lääkkeen osalta painoon vaikuttavista ominaisuuksista. Ne on huomioitu myöhemmin, myös omalla kohdallani. Paino kun lähtee nousemaan, se saattaa nousta 10 kiloa puolessa vuodessa tai jopa kolmessa kuukaudessa, vaikken edes herkuttelisi. Sitten saan pudotettua ehkä yhdeksässä kuukaudessa painosta puolet, tai kahdessa vuodessa 20 kiloa juuri ja juuri.

Ainakin oman lääkkeeni kohdalla, toinen inha haitta on erilaiset mahdolliset vaikutukset sisäelimiin. Joudun käymään verikoekontrolleissa vähintään puolen vuoden välein, jossa tarkistetaan kilpirauhasarvot, maksa-arvot, munuaisarvot, kolestroliarvot sekä sydänfilmi. Hauskaa tietää syövänsä lääkettä, joka saattaa joku kaunis päivä aiheuttaa tuhat muuta sivuoiretta... mitäs niiden lääkitykset sitten??

Mutta kuten ostoskanavatyyliin kuuluu, EIPÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI! Mitäs muuta? Noh, onhan niitä vähän näitä "vähäpätöisempiäkin" sivuoireita. Omaan lääkitykseeni kuuluu myös sama lääke lyhytvaikutteisena, jota käytän vain masennukseen tai hypomanian aikana. Sivuoireena tulee aivan zombi olo. Tuntuu, kuin kaikki olisi ihan puuroa. Et tunne yhtään mitään. Pää on sumussa. Ajatus ei kulje, muisti ei pelaa. Luovuus on perseessä. Sangen ihastuttava olo, mutta on se joskus sen arvoista.

Toinen, mikä on tullut pikkuhiljaa lääkkeen aikana on se, että aivojeni oma luonnollinen nukahtamismekanismi on häiriintynyt. Kärsin siis melkeinpä viikottaisesta unettomuudesta. En saa unta ja olen jatkuvasti väsynyt. Sen korjaamiseen on tietysti näitä rentoutumiskeinoja, melatoniinia ja ties mitä erilaisia tapoja kylmistä petivaatteista tiettyihin asentoihin. Joskus ne toimivat, joskus eivät. Liikunta saa kuitenkin energiani aika hyvin loppuun illaksi, jolloin nukahtaminen on helpompaa. Tämän kanssa siis toisinaan pystyy elämään.

JOS TILAATTE NYT, SAATTE MYÖS... Lääkkeiden myötä olen alkanut kärsiä satunnaisesta käsien tärinästä. vatsan toiminnan häiriöistä, sormien turpoamisesta, noh siitä ruokahalun suurentumisesta, puhekyvyn eli sanojen muodostamisen häiriöistä (vaikeus muodostaa pitkiä sanoja, lausua niitä jne.), nenän tukkoisuudesta, sekä myös lukemisen ymmärtämisen ongelmat. Lisäksi minulla on suurentunut riski saada esimerkiksi MBO-oireyhtymä, suolitukos, diabetes, hepatiitti, sydämen toiminnan häiriö ja mitä näitä on. Houkuttavaa, elämä on oikein ruusuilla tanssimista ja huoletonta. Not.

TILAAJALAHJANA SAATTE MYÖS suuret apteekkilaskut. Eli siis lääkkeitä ei voi käsitellä puhumatta niiden hinnasta. Ne ovat kalliita, eteenkin uuden sukupolven antipsykootit. Ilman Kelan erityiskorvausta hinta riipaisee jopa työssäkäyvän ihmisen sisintä. Sitä korkeinta, täyttä erityiskorvattavuutta kun ei saa heppoisin perustein. Niin, ja se pitää uusia kahden vuoden välein. Siinä sitä riemua sitten kun tappelet Kelan kanssa.

JOS ETTE OLE TYYTYVÄINEN.... Okei vitsi meni jo. 

Onko kaikki sitten sen arvoista? On ja ei. Elämänlaatuni on toisaalta parantunut hurjasti, mutta varsinkin viimeaikoina sivuoireiden ja haittavaikutusten lista on kasvanut sellaisiin lukemiin, että olisin toivonut perehtyväni enemmän eri vaihtoehtoihin ja niiden haittavaikutuksiin. Ei ole ihan se ja sama mitä kehoonsa tunkee. Varsinkin viidessä vuodessa keho alkaa tottua lääkkeeseen ja annostusta joudutaan muuttelemaan. Toisaalta myös sivuoireet alkavat paljastua ja ne joko hyväksyy tai ei. Oma lääkkeeni on vielä suhtellisen maltillinen näiden sivuoireiden ja haittavaikutusten vaarallisuuden kanssa. Litium esimerkiksi vaikuttaa sydämeen, munuaisiin, kilpirauhaseen, painoon. Lisäksi sillä on neurologisia ja kongitiivisiä vaikutuksia ja vakavia ihoreaktioita. Niin, ja onhan noita, jotka aiheuttavat esimerkiksi sikiölle kitalaki- tai huulihalkioita - vaarallista? Not much. Että siinä suhteessa oma lääkkeeni on aika "turvallinen" tai mitälie.

Haluan myös huomauttaa, että haittavaikutukset ovat jokaisen kohdalla yksilöllisiä; se mikä sopii toiselle, ei istu lainkaan toiselle ja toisinpäin. Nämä ovat omat sivuvaikutukseni.

Mihin siis tekstilläni pyrin? Kyseenalaista. Jos sinulle ollaan määräämässä mielialalääkkeitä, kyseenalaista lääkäri ja vaihtoehdot. Kysy muista vaihtoehdoista. Kysy toinen mielipide, se ei vahingoita ketään. Sitoudu terapiaan, ratko ongelmat ja opettele itsesäätelyä. Uskalla vaihtaa lääkkeet jos ne eivät sovi. En kuitenkaan suosittele lääkkeiden lopettamista eteenkään vakavempien mielenterveyden häiriöiden kanssa, kuten skitsofrenian tai juuri kaksisuuntaisen. On kuitenkin fakta, erityisesti bipon kohdalla, että aivojen välittäjäaineiden toiminnassa on todella pysyvä häiriö, joka pahenee eteenkin stressitilanteissa. Ilman lääkkeitä psykoosit ovat enemmän kuin todennäköisiä. Joten syö lääkkeesi, mutta mieti kahdesti MITÄ suuhusi pistät.

Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Kun mielelläsi on kaksi suuntaa...

Jokaisen elämään kuuluu tunnetilojen vaihtelu. Välillä on alakuloinen olo, välillä kaikki menee todella hyvin. Useimmiten kuitenkin eletään sitä tasaista, autuasta elämää, johon nämä pienet vaihtelut tuovat mielenkiintoa ja sisältöä. Mitä jos nyt huviksesi kuvittelisitkin seuraavaa:

Et tiedä mitä on "tasainen, autuas elämä." 

Kun olet surullinen, kynnät pohjamutia löytämättä tietä ulos. Tunnet olevasi ulkopuolinen, ahdistus on jokapäiväistä. Tunnet itsesi täysin nollaksi, täysin turhaksi. Sinulla ei ole oikeutta edes syödä, niin turha olet. Rumakin vielä. Tyhmä. Oksettava. Täysin kuraa. Aamulla et jaksa nousta sängystä kouluun, tai sitten luovutat kesken päivän ja pakenet omiin oloihisi. Kaverit jäävät, harrastukset jäävät, kaikki missä joudut tapaamaan ihmisiä. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuo iloa. Kaikki on synkkää, kaikki on harmaata. Kylmää. Vierasta. Lopulta olet niin pohjalla, että et osaa enää edes itkeä. Päähäsi pilkahtelee ajatuksia, että sinulla on pakotie. Aina on pakotie ja voit päättää kaiken, koska et voi olla varma loppuuko huono vaihe koskaan. Mutta se loppuu.

Sen jälkeen olet korkeammalla kuin puiden latvat. Olet ylienerginen, rauhaton, säntäilet ympriinsä vailla nukkumisentarvetta - tarvetta levolle. Et osaa tehdä päätöksiä, etkä saa aloitettuja projekteja loppuun. Teet tyhmiä tekoja esimerkiksi alkoholin ja miesten suhteen, etkä oikeastaan välitä tekojesi seurauksista. Mutta kaikki on hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla ja räjähdät onnesta. Olet niin onnellinen ja energinen, että puhua papatat jatkuvasti ja alat täristä jos joudut hetkenkin olemaan paikoillasi. Joko sinun ei tarvitse syödä tai syöt kaiken. Olet yli-ihminen, tunnet pystyväsi ihan mihin tahansa. Taot kun rauta on kuumaa ja kaikki onnistuu! Edes taivas ei ole rajana, olethan niin yliupea ja mahtava pakkaus! Olet niin mahtava että voit tehdä omasi ja toistenkin hommat. Sinähän jaksat mitä vain! Mitä täydempi kalenteri ja päiväohjelma - sen parempi. Et ole koskaan kotona. Rahaa palaa, koska ethän sinä vain voi olla paikoillasi ja tyydyttävä elämä maksaa upealle ihmiselle vähän. Tai vähän enemmänkin. Se maksaa kaiken. Kunnes...
a) Tulee stoppi. Voimat loppuvat seinään.
b) Jotain tapahtuu. Joku asia muistuttaa alitajuisesti vanhoista käsittelemättömistä ongelmista ja sokka laukeaa.
c) Suuri epäonnistuminen, mitä kantti ei kestä.
d) Ajaudut psykoosiin ja kaikki hajoaa.
Oli syy mikä tahansa, lopulta masennus puskee salakavalasti päälle verhoutuneena ahdistukseen. Paniikissa yrität estää masennuksen vallankumouksen, mutta et tiedä miten. Pienen stabiilin vaiheen jälkeen, kierros alkaa alusta.


Mitä jos nyt kertoisin, että joillekin tuo on arkipäivää?

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lokakuussa 2010. Minulle se oli helpotus, perheelle shokki. Tiesin, ettei näin suuri mielialojen vaihtelu voinut olla normaalia, olin helpottunut kuullessani, ettei se ollutkaan. Diagnoosin hetkellä elämä ja kaikki haaveet menivät uusiksi. Lääkäri totesi, etten saisi siltikään luopua unelmistani, että mikään ei ole muuttunut. Olen vieläkin vähän vihainen, sillä tottakai kaikki oli muuttunut. 15-vuotiaalle tytölle jokaikinen asia oli muuttunut.

1. Lokakuu 2010, juuri diagnoosin saanut.

2. Joulukuu 2011, pientä teiniangstia havaittavissa.

3. ja 4. alkuvuotta 2012. Kausi alkoi siis syksyllä 2011, helliti kevääksi ja alkukesäksi ja iski taas kesän lopussa päälle... 

1. ja 2. Kevät ja alkukesää 2012

2. Kesäkuuta 2013, juuri 18 vuotta täyttänyt ja lukion 2. luokan lopettanut. Syömishäiriö pahimmillaan, rinnalle mania. Hullu kesä...

4. Kesäkuu 2014, jona meno meni vieläkin hullumaksi...

Itsetarkastelua, itsetarkastelua, itsetarkastelua. Joka päivä joudun tarkastelemaan itseäni, tunteitani. Pohtimaan missä vaiheessa vuoristorataa olen menossa. Joudun pohtimaan miksi mieliala on muuttumassa, mitä on tapahtunut ja miten voin estää muutoksen. Lääkkeet auttavat tasaamalla huippuja kumpaankin suuntaan, mutta jatkuva itsetarkastelu on kaiken a ja o, jotta tiedän muutella annostusta oikean tasapainon löytämiseksi. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa, toisaalta ne tasoittavat mielialoja, toisaalta tekevät minut joskus aivan zombiksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään. Lääkkeet myös lihottavat, joten se on ajanut minut myös omanlaisiinsa ongelmiin.

Ystävien tuki on tärkeää. Depressiovaiheen aikana tarvitsen enemmän ulkopuolista tukea, uskoa ja kannustusta, jotta jaksan kaiken yli. Maanisessa vaiheessa minun pitää höllätä, vähentää hommia ja yrittää pysyä aloillani. Toisinaan kaverit loukkaantuvat maanisessa vaiheessa luullen, etten vain halua viettää aikaa heidän kanssaan. Oikeasti vain tarvitsen hengähdystauon. Vaikeinta on se, etten huomaa maanisuuttani. Olen mielestäni silloin terve, ja jos joku väittää muuta, niin siitä seuraa riita. Olen yrittänyt muuttaa reagointiani ihmisten varoitteluun, mutta se on todella vaikeaa. Maanisessa vaiheessa kaikki vain on niin hyvin ja se tuntuu ihanalta vaihtelulta syvän masennuksen jälkeen. Siksi siitä ei halua päästää irti. Ihmiset, jotka puuttuvat asiaan tuntuvat silloin vain haluavan minun elävän jatkuvassa masennuksessa. On vaikea ajatella heidän haluavan vain parastani.

Depressio ja mania eivät tule yksin. Niiden takia kärsin paniikkikohtauksista ja pohjattomasta ahdistuksesta. Depressio vahvistaa fobioitani ja eteenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ääripäät muuttavat käyttäytymistäni, tekevät minusta joskus jonkun aivan muun.
Maanisessa vaiheessa repseän melupekan, joka nauraa ja hymyilee ja heittää vitsejä - joka tekee kaiken ja suoriutuu kaikesta mielettömällä voimalla. Ei tilannetajua. Ärtyy nopeasti ja helposti, jos jotuuu istumaan liikaa aloillaan. Ryyppää ja juhlii jatkuvien ylilyöntien kera. Yltiöpäisen itsevarma ja itsekäs.
Depressiovaiheessa vetäytyvän, hiljaisen, vihamielisen, sulkeutuneen ihmisen, joka tuijottaa eteensä tai katoaa kesken kaiken. Jolle ei voi puhua, joka ei halua puhua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin. Ei lähde mukaan suunniteltuihin juttuihin. Rikkoo lupauksiaan, koska ei vaan jaksa. Jättäytyyy ryhmätehtävissä normaalista poiketen ulkopuolelle. Äärettömän heikko itsetunto.

Olen kontrollifriikki, mutta syystä. Katkeria ovat ne tilanteet, kun minulle sanotaan ulkopuolisen ihmisen toimesta, etten saisi murehtia tulevaisuudesta niin paljon. Minun tulisi kuulemma elää ilman huolia, murheita ja suunnitelmia, sekä jatkuvaa vatvomista. Minun tulisi elää hetkessä, niin kuin huomista ei olisi. Harmi vain, että sellainen käytös johtaa monesti maniaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, etten voi elää aivan vapaasti. Jos haluan elää pitkän, hyvän elämän, minun täytyy tutkiskella itseäni ja oloani jatkuvasti. Minun täytyy huolehtia ja olla tietoinen tekemisistäni.
Minun täytyy muistaa ottaa lääkkeeni joka päivä ja muuttaa annostusta mielialani mukaan. Minun täytyy olla tietoinen siitä, että miten paljon hommaa olen itselleni ottanut ja ja jaksanko ne tehdä. Minun täytyy myös olla tietoinen siitä, kummassa vaiheessa olen menossa, vai olenko ns. kehitysvaiheessa vai onko tilanne toistaiseksi stabiili.

Elämäni on yhtä suurta suunnittelua. En voi lähteä koskaan pitkiksi ajoiksi ulkomaille, koska minulla on kallis lääkitys ja tarvitsen seurantakäyntejä lääkärin kanssa. Mielialat heittelevät vieläkin paljon, joten olisi edesvastuutonta tehdä nyt liian pitkälle tähtääviä päätöksiä hetken huumassa. En voi koskaan lopettaa lääkkeitäni seinään, en edes halua tietää mitä sitten tapahtuisi. En voi tehdä epäsäännöllistä vuorotyötä, koska säännöllisyys ja tietyt rutiinit pitävät minut kasassa. Joudun aina syömään terveellisemmin kuin muut, koska muuten painoni nousee lääkkeiden takia kohisten. Ihmissuhteiden aluksi minun täytyy miettiä, miten kerron sairaudestani - se kun nyt sattuu vain olemaan iso osa minua ja käytöstäni. Kertomisen taakka luo suuret paineet, sillä en voi antaa itseni kiintyä kehenkään ennen sitä: muutamia kertoja ihminen on tunnustukseni jälkeen ottanut etäisyyttä minuun.

Ei ole nyt ajankohtaista, mutta joskus sitten... Itseni lisäksi jonakin kauniina päivänä minun tulee tarkkailla jälkikasvuani, sillä hyvin todennäköistä on että mahdolliset lapseni saavat saman sairauden. Diagnoosi on nostanut myös esiin sen, voinko tai uskallanko ikinä hankkia ylipäätään omia lapsia. Pystyisinkö elämään sen tiedon kanssa, että olen antanut lapselleni saman sairauden - saman kohtalon? Pystyisinkö itse sairauteni kanssa katsomaan sivusta kun lapseni on syvällä pohjalla ja toivoo kuolemaansa tai polttaa itsensä loppuun samalla vaarantaen fyysisen terveytensä. En tiedä. Tämä vaatii runsaasti lisää itsetutkintaa, minulla on aikaa pohtia asiaa.

Mutta. Suurin osa vuoristoradasta tapahtuu vain pääni sisällä. En ole väkivaltainen, en käytä huumeita, en kuule ääniä tai näe harhoja. En halua tämän kirjoituksen myötä tulla leimatuksi hulluksi (kuten varmaan muutamien mielestä tulen, se nyt vain on surullinen fakta), haluan vain lisätä tietoutta siitä, että käyttäytymiselleni on syy. Haluan lisätä tietoutta siitä, että mielenterveyden häiriöt eivät tarkoita automaattisesti hulluutta. Haluan poistaa tabun kaksisuuntaisen mielialahäiriön ympäriltä. Olen itse asian kanssa täysin sinut, miksei yhteiskunta olisi?

En kaipaa ylimääräistä huomiota tai sääliä. En tee niillä mitään. En myöskään halua stigmaa otsaani. Elän mahdollisimman normaalia elämää, olen yliopistossa ja tavoittelen unelmiani. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan asiat osaa järjestellä oikein. Muistaa, että on suuri mahdollisuus siihen, että vielä on huominen. En myöskään sano, ettenkö koskaan toipuisi.

Jos sairauteni on minulle jotain antanut, niin se on ehdottomasti kyky tulkita muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja motiivejaan, kyky ymmärtää mielenterveyden häiriöitä. Osaan myös tutkia itseäni ja tunteitani hyvin ja osaan ilmaista itseäni luovasti.
Tiedän, miltä tuntuu masennus ja tällä hetkellä elän sitä. Tiedän myös miltä tuntuu, kun elää korkeuksissa. Tiedän, että niiden väliin kuuluu tasapaino ja kultainen keskitie. Uskon vahvasti, että joku päivä vielä saan kaikki ongelmani käsiteltyä ja astelen myös tuota kultaista, ihanan tasaista keskitietä.