YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:

• Periodivapaa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
• Pannukakku Tottisalmessa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Pyykinpesu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Mediatutkimuksen tentistä 4.
• Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
• Päiväunet.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!

Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Barcelona part 1!

Viime keskiviikkona helmikuusta asti kestänyt odotukseni palkittiin ja pääsin viimein liitelemään taivaalle. Menin siis ystäväni luokse Barcelonaan viikoksi, mutta nyt kun ajattelee, niin olisin voinut olla pidempäänkin. Koko reissu tuntuu nyt silmänräpäisyltä, mutta olihan se kiva palata kotiin poikaystävän luokse.

Olen tuntenut Jaden 20 vuotta, ja sitä aiemmin äitimme ovat olleet ystäviä ala-asteikäisistä asti. Taino, tässä yhteydessä minun ja Jaden ystävyyden alkutaipaleesta pitäisi puhua varmaan tietämisestä - olimme hyvin tietoisia toistemme olemassaolosta, mutta eipä sen enempää kun itse asuin Kotkassa ja Jade pääkaupunkiseudulla. Oli miten oli, vauvakuvat ovat todisteena sille, että olemme todellakin tavanneet vauvoina. Jaden äidin 40-kymppisillä, kymmenen vuotta sitten tapasimme oikeasti. Hetkessä olimme erottamattomat. Siitä alkoi monen vuoden kirjeystävyys, joka kasvoi pitkine mesekeskusteluineen ja yhteisine joululoma- ja kesälomamuistoineen täksi ystävyydeksi, mitä se nykyäänkin on. Lukioiässä elämät olivat hetken liian erilaiset ja ystävyys jäi, mutta viime keväänä asiat palautuivat ennaalleen, kun matkustin Jaden luokse Barcelonaan ensimmäistä kertaa. Viime syksy ja talvi kulutettiin skypettämällä, ja jopa neljän tunnin skypesessiot ovat todisteena sille, että tämä ystävyys on kivikova. Äitimme varmaan kauhistuivat puolikuoliaiksi kun ilmoitimme, että Barcelona part. 2 on tulossa - sen verran villiä menoa oli viime vuonna. Pesunkestävä suunnitelma kuuluukin tulevaisuudelle, että meidän lapsemme saavat myös tulla toimeen toistensa kanssa - jos sattuvat olemaan eri sukupuolta, niin he menevät sitten naimisiin. Piste. (Tosin Nicke huikkasi juuri olkani takaa, että ei tule kuulonkaan....)

Herkistelyt sikseen, itse lomaan! En voi muuta kuin henkäistä ihastuksesta. Muistot Barcelonasta viime vuodelta eivät tehneet kunniaa tälle vuodelle. Kaikki ne kujat pikkuisine tapas-paikkoineen, leipomoineen ja vaateliikkeineen. Kaikki ne parvekkeet, ne kukat ja se iloisena poriseva espanjalaispuhe. Ne kaupat, se elämä, se rauhallinen syke, kun ihmisillä ei ole kiire minnekään. Se ranta, polttavan kuuma hiekka ja turkoosinvihreän meriveden tuoma helpotus porottavan auringon käristämälle aurinkoöljyiholle. Sää oli paljon parempi tänä vuonna edelliseen verrattuna, mutta tottakai loppuviikosta alkoi taivaalle kerääntyä pilviä ja niskaan tihuttaa pisaroita.



Barcelonahan ei suurena turistikaupunkina ole sitä perinteistä Espanjaa, mutta siitä huolimatta oikein loistava turistikohde, jossa on mahdollista yhdistää ranta-, kaupunki-, bile- sekä shoppailuloma oikein toimivaksi kokonaisuudeksi. Tosin Espanjalaisuuteen pääsee käsiksi muutamissa tietyissä paikoissa, joihin palaan postauksissani myöhemmin. Lisäksi Barcelonassa metroilla ja busseilla pääsee helposti paikasta toiseen, eikä kävelykään ole poissuljettu vaihtoehto, jos tietää mitä tekee.

Keskiviikkona lähdin Turusta yhden aikaan ja olin Barcelonassa noin puoli kymmeneltä illalla - paikallista aikaa, ja Jaden luokse pääsimme joskus puoli yhdeltätoista. Haimme kaupasta pari pulloa roséeta, mutta tämä bile-eläin ei suihkun jälkeen kyennyt muuta, kuin sammumaan sänkyyn - se siitä hurjasta aloituksesta.

Torstaina lähdettiin rannalle aamubrunssille. Ostettiin marketista tortilla de patatas'ia, joka on siis herkullinen espanjalainen perunamunakas, suklaacroissantteja, tuoreita kirsikoita ja tietty vesipullot. Käristeltiin auringossa hetki, mutta Diagonal Mare'n Primark alkoi houkutella liikaa. Otettiin metro Diagonal'iin, ja kyllähän sinne Primarkiin sitten katosikin se sata euroa ja vaatekaappi sai taas paaaaljon uutta sisältöä. Shoppailun jälkeen oli kamala nälkä, joten palattiin La Barcelonetaan ja mentiin Tapaksille paikkaan, jonka nimeä en kuollaksenikaan saa mieleen. Se on sääli, koska se ravintolan periespanjalainen tunnelma, tummine tunnelmavalaistuksineen yhdistettynä siihen tajuttoman herkulliseen ja edulliseen ruokaan saatteli minut taivaalliseen ruokanirvanaan. Annoin tarjoilijoille jopa ruhtinaalliset tipit - ennenkuulumatonta tällaisen köyhän opiskelijan elämässä. Se oli unelmapaikka se!

 

Perjantaina ja Lauantaina kulutettiin aikaa tylsästi vain käristelemällä nahkaa rannalla ja tietty tekemällä pienet kävelyretket. Perjantaina käytiin Parc de la Ciutadellassa, jossa otettiin paaljon kuvia. Innostuttiin jopa käymään picnik-ostoksilla marketissa, joissa kävi vähän niin, että sitä hintatasoltaan Suomeen verrattuna naurettavan halpaa kosmetiikkaa tarttui enemmän mukaan kuin picnik-evästä; Coca Colat ja yksi Tortilla de Patatas. Jaden ruotsalainen kämppis yritti saada meitä kanssaan juhlimaan, mutta jäimme mieluummin katselemaan Putous-videoita ja ahtamaan ruokaa itseemme - perusfinskit taas vauhdissa, eh?

Lauantaina käveltiin La Barcelonetassa, pyörähdettiin myös La Ramblalla peruskaupoissa kuten Stradivariuksessa, Pimkie'ssä, Bershkassa, Zarassa ja näissä. Niistä ei kuitenkaan mitään tarttunut mukaan, koska olin niin sokaistunut Primarkin halvasta hintatasosta. Illalla ei myöskään isketty baanalle, koska olimme niin väsyneitä päivän kävelymaratonista. Päädyimme sitten vain syömään ja juttelemaan, Jaden kämppiksen kipitellessä päätään pudistelleen yöelämään - olen aika varma, että Isa piti meitä tylsinä rantahylkeinä, jotka vain puhuivat tosi lujaa ja olivat hyviä sotkemaan koko kämpän yhdessä illassa.

Sunnuntaina herättiin yhdeksältä ja jo kymmeneltä oltiin rannalla. Koko päivä kulutettiin öljyttynä hylkeenä uuden auringonottosarongin päällä (Espanjassa jokaisella muotitietoisella, itseään arvostavalla rantahylkeellä on sellainen - siksi minullakin on nyt. Sillä on kamalasti hyötyä täällä suomessakin; voin suojautua mm. itikoilta tai kääriä sen juhannuksena kaulahuiviksi). Puoli viideltä team rantahylkeet saivat tarpeekseeen, ja siirryttiin takaisin Jaden luokse. Sitten tehtiin pikkuhuomio, että aivan, meikäläaisellä oli se aurinkoyliherkkyys, joka nyt kukoisti jaloissa kauniina ihottumana. Lohdutukseksi tehtiin pastaa ja pestoa ja parannettiin maailmaa kertaamalla elämäämme moneen kertaan uudelleen. Sekin selvinpäin. Viimeistään tänä iltana tajusimme, että emme olleet vieläkään lähteneet juhlimaan. Tätä juhlittiin sitten mussuttamalla jätskiä ja katsomalla Putous-videoita Jaden kaksion keittiössä - miksi muuttaa jotain, jos se on hyvää ja toimii?

Loppureissu ja matkavinkit seuraavassa osassa juhannuksen jälkeen ♥.
Nauttikaahan ihmiset, itse ainakin aion suunnata Hankoon (en todellakaan vadelmaveneellä, tää vitsi on kuultu jo) grillisapuskan ja Nicken sukulaisten ääreen. Jaiksis! Pidetään korkki auki, pelastusliivit päällä ja pää pinnalla, eiköstä?

Suurella sydämellä, ruskettunut rantahylkeenne.

Suunnitelmia tuleville viikoille

Aion hoitaa viimeiset tentit pois alta. Maanantaina on viimeinen virallinen tenttipäiväni, ranskan ja kirjallisen asiaviestinnän muodossa. Ranska jännittää, kirjallinen asiaviestintäkin vähän. Onneksi opintopisteitä on jo kasassa 47, joten mitään stressiä ei ole. Tentin jälkeen viikottaiset luennot kuolevat kolmeen; kahteen ruotsin luentoon sekä yhteen postmodernin ja modernin murroksen luentoon. Myöhemmin huhtikuussa on vielä ruotsin esseen kirjoitus, mutta sitä en jaksa stressata. Minulla on mies, joka preppaa.

Aion hakea kesätöitä. Toimeentulotuen kanssa elettävä kesä ei houkuttele - eikä kyllä kesätentitkään. Olen aivan puhki opintojutuista. Haluan lukea jotain kivoja kirjoja, ei mitään tietokirjoja enää. Kerrankin sana materiaalinen lyriikantutkimuksen diskurssi, metalyriikka, puhujatilanne tai homodiegeettinen kertoja, ja seuraa räjähdys.

Aion soittaa ala-asteelleni ja lukiolleni. Ajattelin kysyä, jos löytäisin loppukevääksi vaikkapa sijaishommia. Nyt kun alla on muutamat pedagogiset, kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot ja suhteellisen hyvät todistukset, uskallan soittaa rohkein mielin. Itseasiassa taidan olla jopa innostunut. Mitä tämä on?

Aion kiertää kirpputoreja ja myydä vanhoja vaatteita pois. Tarvitsen kipeästi uutta täytettä vaatekaappiini. Viime keväänä ostetut vaatteet ovat auttamatta UGH HNG-fiiliksen aiheuttavia, ja tätäkin vanhemmat vaatteet eivät enää istu kehonrakenteen muututtua. Nimimerkillä, melkein jokaikinen farkkupari kinnaa pakaroista, ei mistään muualta, mutta niistä pakaroista. Kyykkyjä - ehkä pari. Ostoslistalla on kiva biker-takki, mammafarkut, tennarit ja kasa kivoja paitoja.

Aion opetella tekemään uusia ruokia. En enää jaksa syödä riisiä/couscousia/pastaa ja kanaa/jauhelihaa kasviksilla. Kyllästyttää niin, että kohta heitän preppaukset roskiin. Ei auta edes maustaminen tai vaihtelu. Nyt vaan tulee korvista ulos. Ajattelinkin opetella kevään aikana tekemään ihan uusia ruokia, kokeilla kaikennäköistä ja sen lisäksi kokkailla vanhoja lemppareitani. Huomenna esimerkiksi teen poikaystäväni kanssa pitsaa, NAM! Nyt kun stressi helpottaa, helpottaa myös ruoka-ahdistus.

Aion liikkua. Tietenkin. Pyöräilen joka paikkaan ja käyn lempijumpissani. Pari viikkoa yliopistoliikunta pyörii vielä entisellä ohjelmallaan, mutta kesäohjelma lähtee siitä eteenpäin käyntiin. Moni lemppariliikuntani loppuu kesäksi, mutta ehkäpä ohjelmasta löytyisi jotain uutta kokeiltavaksi?

Aion antaa aikaani läheisille. Ensi viikolla ehkä olen suuntaamassa Naantaliin Noran matalaan majaan kahvittelemaan Merin, Emilian ja Lauran kanssa. Lisäksi aion viettää aikaa Niclaksen kanssa, ehkä suunnata jälleen Valkeakoskelle tapaamaan ystäviäni ja hmm houkuttelisi kyllä käydä Kotkassakin, eteenkin isovanhempia on vähän ikävä.

Aion mennä kevään ensimmäisille huurteisille terassille. Aurinko lämmittää ja kaikki Turun ihanat terassit alkavat jo houkutella. Eteenkin jokirannassa päivittäin polkiessani ihailen Tintån terassia. Tai Blancon. Fontana Cafen terassikin houkuttelisi... tässähän tulee ihan valinnanvaikeus.

Aion nauttia brunssin, joko jokirannassa tai ystävieni kanssa. Tämä on suunnitelma, joka on muhinut jo vähän aikaa. Ehkäpä viimein toteutamme sen, mitäs sanotte tytöt?

Kaiken kaikkiaan aion olla itseäni kohtaan armollisempi ja stressata vähemmän. Lisäksi aion myös ottaa enemmän aikaa rentoutumiselle, katsoa Vampyyripäiväkirjoja ja leffoja. Aion puhua läheisilleni jos minua ahdistaa  tai stressaa, ja otan avun vastaan. Aion tehdä asioita, joista tulen onnelliseksi. Aion nauttia auringosta, imeä itseeni D-vitamiinia. Aion nauraa, nauraa paljon. Niin, että vatsalihakset tulevat kipeäksi.

Mitä te aiotte tehdä? ♥
Hyvää, rentouttavaa ja aurinkoisten hymyjen täyteistä viikonloppua!

You have to dream before your dreams can come true

"Dear Colleagues,  

I'm pleased to nominate the following students as Erasmus exchange students from the University of Turku to University of Worcester, within our Erasmus agreement under the subject code 022 Comparative Literature."

Nomination details:
Student's name: Ms Siiri Heikkilä
Length of study period: Spring 2016"


Maailmassa ei ole olemassa helppoja päätöksiä, tai vapautta päätösten tekemisestä. Toisinaan pitää tehdä isoja päätöksiä, joskus joutuu tekemään ne kaikki kerralla.
Luulin helpottavani jotenkin elämääni tekemällä päätöksen vaihtaa sosiaali- ja terveysalalle. Minulta pääsi kuitenkin unohtumaan sellainen pieni mutta kuin vaihto-oppilashakemus. Tottakai muistin sen, mutta olin ajatellut kivenkovaan saavani kielteisen päätöksen. Tai sitten voivani olkia kohauttamalla kieltäytyä hyväksytystä päätöksestä. Väärin meni.

Eilen elämäni heitti häränpyllyä (niin kuin se ei olisi sitä jo tänä vuonna heittänyt!). Sähköpostissa luki mustaa valkoisella. Minut on hyväksytty vaihtoon unelmieni alalle, unelmieni maahan, unelmieni kulttuuriin. Kaikkien haaveideni isoäiti, esiäiti ja kuningatar olisi nyt viimein mahdollista toteuttaa.

Aivoni aloittivat heti sodankäynnin sydämeni pakahtuvaa innostusta vastaan. "Tuo on pikkutytön unelma, hattarahaave, jolla ei työllisty. Lopeta unelmoiminen, hae oikeita töitä, valmistu, tienaa rahaa, maksa opintolaina, maksa verot, jää eläkeputkeen ikivanhana ja vittuuntuneena."

Kävin nukkumaan kyyneelet poskilla. Ennen suurimmat päätökseni koskivat sitä, millä leluilla leikkisin tai millä värillä värittäisin. Nyt ne koskevat päätöstä kahden, suuren unelman välillä. Toinen niistä on sydämen unelma, asia mitä rakastan ja mitä minulta myös odotetaan. Jotain, joka on ehkä yhteiskunnan (ja aivojeni) näkemyksen mukaan pelkkä "harrastus", mutta josta minulla olisi nyt elämäni mahdollisuus tehdä enemmän. Tällä haaveella minulla on mahdollisuus tehdä itsestäni jotain. Tällä haaveella pääsisin nyt ulkomaille, Englantiin. ENGLANTIIN, johon olen aina halunnut matkustaa - jossa voisin nyt myös asua.

Toinen unelma on käytännönläheinen kutsumus, aivojeni haave ja haave, joilla minusta tulee kunnon veronmaksaja ja kansalainen. Jossa pääsen ihmisten kanssa tekemisiin, haastamaan itseäni joka päivä henkisesti ja mahdollisesti kanavoimaan kaiken negatiivisen enargian minussa toisten avuksi. Tämä haave on sellainen, jossa minusta tulee tavallinen ihminen. Realistinen, oman elämänsä ja arjen sankari!

Aionko siis ruokkia pilvilinnojani vai tyytyä nk. "keskinkertaiseen" ja realistiseen? Päätös on niin vaikea, etten tiedä mihin suuntaan lähden tässä. Tai itseasiassa, taidan jo tietää mitä teen. Se on vaan niin kauhean vaikea päätös...

"Dear Siiri,

I'm delighted to receive your nominations to study at the University of Worcester and look forward to you joining us next semester."


En aio luopua kummastakaan haaveestani. Aion odottaa vielä vuoden, annan itselleni harkita mitä todella haluan. Minulla on aikaa tehdä töitä kuolemaani asti, mutta en halua kuluttaa noita työvuosia ajatellen "miksi en tehnyt sitä?". Koska todella, mihin tässä olisi kiire? Valmiissa maailmassa (kiitos Kati näistä viisaista sanoista♥). Hoitajaksi ehdin myöhemminkin. Sydämeni palaa nyt vaihtovuodelle, kokemuksille ja elämälle - elämälle, joka on liian lyhyt pelkäämiseen.

"All our dreams can come true, 

if we have the courage to pursue them."

-Walt Disney

Siispä tammikuussa kutsuu Englanti ja Worcesterin yliopisto. Teatteri, kirjoittaminen. Huh.

Kuva Täältä

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

10-vuotissuunnitelmani

Olen tosi huono elämään hetkessä, tykkään aina suunnitella asioita valmiiksi pitkälle tulevaisuuteen ja sen jälkeen toteuttaa suunnitelmani. Siispä onkin hyvin harvinaista kuulla suustani että "noh, katsotaan päivä kerrallaan". Niinä optimistisuuden tähtihetkinä on herättelevää ja maanpinnalle palauttavaa saada Emilialta kummeksuva katse ja murahdus "kuka olet ja mitä olet tehnyt Siirille." Suunnittelukykyni takia olenkin todella huono joustamaan suunnitelmistani - ellei se sitten koske työntekoa, joka on ainoa poikkeus. Rahan eteen olen aina valmis tekemään myönnytyksiä positiivisessa suhteessa...heh.

Ei varmaankaan tule ihmetyksenä, että olen tehnyt itselleni erinäköisiä 5-, 10- ja 20-vuotissuunnitelmia. Uhkun innosta ja kauhusta, kun paljastan teille kymmenenvuotissuunnitelmani. Nyt kun se tulee julkiseksi, paineet kasvavat ja suuruudenhulluuteni paljastuu.

Vuonna 2025:

1. Asun joko a) av(i)omiehen kanssa (joka on tietenkin insinööri) tai b) asun hiukan erilaisessa asunnossa joko ulkomailla tai sitten täällä Turussa.

2. Olen joko a) kokenut vaihto-oppilasvuoden tai ja b) olen käynyt New Yorkissa, Karibialla, ja reppureissaamassa Euroopassa.

3. Joko olen valmistunut yliopistosta filosofian maisteriksi ja mahdollisesti teen väitöskirjaa.

4. Olen joko journalisti jossain kivassa lehdessä, kuten esimerkiksi Hesarissa, tai jossain ulkomaalaisessa huippumediassa (ei ainakaan missään Valkeakosken Sanomissa, pliis.) tai sitten olen lukion äidinkielen lehtori. Tai rehtori. Tai sitten kelpaisi joku ulkomaankirjeenvaihtajakin?. Tällaisia kevyitä pikkuisia unelmia.

5. TAI sitten teen töitä. Jotain töitä. Siivoojakin kelpaa.

6. Osaan keittää perunoita ja täydellistä riisiä & pastaa. Lisäksi osaan paistaa pihvin.

7. En ole pipokireä perfektionisti.

8. Minulla on ainakin kaksi tatuointia.

9. Olen adoptoinut Kiinasta tyttären ja näin lunastanut lupauksen, jonka lausuin joskus 10-vuotiaana.

10. Olen selättänyt syömishäiriön lopullisesti ja elän tavallista elämää mielialahäiriöni kanssa...

11. Osaan puhua sujuvaa ranskaa, lisäksi osaan vähän italiaa ja olen opetellut saksan alkeet uudelleen.

12. Matkustelen usein (av(i)omieheni/koirani/lapseni kanssa).

13. Olen itsevarma.

....

Ajattelin tästä tulevan vähintään pienen raamatun mittaisen, mutta en oikeastaan keksi tähän enempää. Hassua.

Good life

Vaihto-oppilashakemus on viimein postitettu motivaatiokirjeineen. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on ja on aika aloittaa stressaava osuus: odottaminen. Siinä en koskaan ole ollut kauhean hyvä. En tiedä tarkalleen kauanko joudun tässä piinassa elämään, mutta toivottavasti en ainakaan huhtikuuta kauemmin. Ihan jo senkin takia, että jos onni käy, minulla on ISO kasa hommaa hoidettavana - rahankeruusta lähtien. En malta odottaa!

Eilen Emilia huomautti minulle, että vanhoihin blogiteksteihini verrattuna on tapahtunut suuri muutos. Minua ei enää monelta osin tunnista samaksi ihmiseksi (ulkoisesti ja sisäisesti). Kun itse selasin tekstejä, huomasin itsekin tuon huiman muutoksen. Se on tapahtunut niin ajatusten, arvojen, asenteiden, kuin myön ulkoisen olemuksen tasolla. Olen tällä hetkellä todella tasapainossa olosuhteisiin nähden. Totta kai välillä kiukuttaa/turhauttaa, mutta en enää anna sen pilata koko päivää. Hetken päästä jo nauran maha kippurassa tai heitän huonoa läppää.

On jännää huomata, miten puolen vuoden yksinasuminen on muuttanut minua ja ajatuksiani. Suhteeni on eri ruokaan ja rahaan, vastoinkäymisiin, murheisiin ja huoliin. Suhtaudun eri tavalla myös onnellisuuteen. En enää usko sen olevan jotain saavuttamatonta, ulottumattomissa olevaa, abstraktia kultapölyä. Se on jotain, minkä olen oppinut saavuttamaan ja huomaamaan jopa huonoinakin hetkinä. Voisin väittää, että vuoteen 2015 on mahtunut ehdottomasti enemmän hyviä päivä, kuin huonoja. Itseasiassa - jokaikinen  päivä on ollut jollain tapaa hyvä. Ei sellainen maanisen hyvä. Sellainen...tavallisen hyvä. Sellainen, mitä muistan eläneeni joskus kaaaauan sitten, ennen kuin kaikki ongelmani alkoivat.

Kelailin yhtenä päivänä männäviikolla koulukiusaamista. Sitä helvettiä, mitä kävin läpi koko peruskoulun. Ei se ollut ehkä ulkopuolisille niin pahaa, mitä se oli minulle. Se oli vain jatkuvaa tunnetta, etten minä mahdu tai sovi joukkoon. Leikeistä ulos jättämistä, salaisuuksien levittelyä, nimittelyä, tavaroiden penkomista. Yläasteella tönimistä käytävillä, huutelua, tavaroiden viskomista, sanomisieni toistamista, nimittelyä... Lista jatkuu. Enkä ole todellakaan vielä päässyt siitä yli. Muistan vain, että joka ilta ala-asteella iltaisin minulla oli fyysisesti tosi paha olo. En olisi halunnut mennä kouluun ja siksi minua oksetti. Yläasteella aloin jo linstata ja olin jatkuvasti kipeänä. Uskoisin senkin johtuvan siitä, että olin jatkuvasti stressaantunut - miksipä en olisi ollut, kun tuntui että kaikki syrjivät.

Koulu oli ainoa mihin jaksoin keskittyä kaiken helvetin keskellä, Kiusaaminen oli itseasiassa yksi syy, miksi päättötodistukseni keskiarvo oli 9.333. Kiitos siis jokaisesta kahdeksasta kympistä♥ Ne ovat lämmittäneet mieltä, vaikka muistot peruskoulusta eivät.

Sain palautetta joulukuussa professorilta, etten osallistu tunneille tarpeeksi. Selitin sen johtuvan siitä, etten osaa olla luokassa, koska olen kokenut koulukiusaamista. Hän ei ymmärtänyt millaista helvettiä tarkoitin, mutta totesi "no, mutta silti." Silloin tuli vähän paha mieli, mutta samainen kokemus sai minut jälkikäteen tajuamaan senkin, että kiusaamisesta on jo aikaa. Nyt on minun aikani jättää se taakseni ja ottaa yliopisto uutena mahdollisuutena osallistua tunneille ja hankkia ystäviä - eikä käyttää sitä tekosyynä siihen, ettei tarvitse osallistua luennoilla. 

Ja itseasiassa tällä viikolla osallistuin aktiivisesti joka ikiselle luennolle, jolla istuin. Viittasin, reflektoin. Into syttyi, ja jaksoin koko viikon tehdä aktiivisesti kouluhommia kotonakin. Nyt viikonloppuna olen viimein aika lailla toimeeton, koska kaikki kouluhomat ovat tehtynä. Tuntuu aika siistiltä! Tunnen oloni todella energiseksi ja ahkeraksi, ja on kiva vain istuskella estetiikan kirjan parissa ryystäen kahvia.

Muutokset joita tapahtuu ympärilläni jatkuvalla syötöllä, ovat jotain aika suurta ja hienoa. Viimein otan askelia kohti sitä ihmistä, keneksi halusin kasvaa alunperinkin. Elämä alkaa voittaa. Siitä kiitän ehdottomasti Turkua, yliopistoa, läheisiäni ja ennen kaikkea Emiliaa. Tuollaista muumimamman kaltaista parasta kaveria ja ilopilleriä tarvitsenkin ♥

Wanderlust

Matkustelu on aina kiinnostanut minua; parasta matkustamisessa on laukkujen pakkailu ja se tunne kun istuu Helsinki-Vantaalla tietoisena hetkellisestä poispääsystä kaikesta arjen kurjuudesta - ja se ääni, kun matkalaukku rullaa iloisena pitkin maata. Seuraavaksi tulevat tietysti ne ulkomaan kohteen nähtävyydet, uusi ilmasto, ihmiset, rakennukset...

Rakastan ulkomaita ja sitä, mitä niistä voi oppia. Mitä voi oppia ihmisistä, ihmisiltä, kulttuurista ja ympäristöstä. Miten matkustelu voi sivistää, kartuttaa kielitaitoa ja eteenkin luoda muistoja.

Vaihto-oppilaaksi lähteminen on kiehtonut myös jo lukiosta asti. Lisäksi kaikki kielikurssiesitteet viilsivät sydämeni verille; miksi minä en pääse tuonne? Meidän perheellä ei sellaiseen ole koskaan ollut rahkeita, eikä minulla tarpeeksi säästöjä. Eikä minulla oikeastaan olisi edes terveys riittänyt.

Nyt kun asiat alkavat olla kunnossa, vaihto-oppilasajatus on herännyt uudelleen. Ei ehkä sellainen vuoden rupeama, puolikin vuotta riittäisi. Tsekki, Italia, Englanti.... Vaihtoehtoja on monia, vaikka olin jotenkin siinä uskossa, ettei Kotimaisen kirjallisuuden opiskelija minnekään maailmalle ponnista. Kun perehdyin asiaan vähän tarkemmin, huomasin vaihtoehtojen kirjavan valikoiman. Niitähän oli vaikka miten! 

Olen aina ajatellut, että elämän tärkein asia on saada nopeasti koulutus, sitten pyrkiä työelämään ja maksaa opintolainat pois. Sitten ostetaan asunto, otetaan asuntolainaa ja maksetaan sitä laittoman kauan pois. Aivan, ja sitten johnkin väliin pitää hankkia niitä lapsia ja kasvattaa niistä kunnon veronmaksajia, kaikki tämä vaikka hammasta purren ja omista haaveista säästäen. Tälläisessä ajatusmaailmassa olen aina kasvanut, eikä se ole ollut kenenekään syytä. Olen vain itse itselleni asettanut korkeat tavoitteet. Ja kun jotain harhakuvia saan päähäni, sitä on vaikea saada sieltä pois. Nyt kuitenkin, olen viimein päättänyt tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ennen kaikkea unohtaa sen ikiaikaisen suorittamisen. Unohtaa kaikki aikataulut hetkeksi -kerrankin elää.

Sillä niin en ole tehnyt. Viimeiset neljä vuotta ovat menneet ihan sumussa ja haluan viimein luoda muistoja. Repäistä. Tehdä jotain, mistä olen aina unelmoinut. Tämä on mahdollisuuksien vuosi, nyt on minun aikani toteuttaa unelmiani. Olen katsellut vierestä kun läheiseni matkustelevat ties missä; viettävät vuoden Australiassa (terveisiä Karo ♥) tai Bangkokissa, lähtevät työmatkoille Kiinaan, Ruotsiin tai Saksaan, muutavat yhtäkkiä Espanjaan ja aloittavat siellä yliopiston, koluavat lähestulkoon euroopan jokaisen kolkan ja tuovat tuliaisiksi mitä jännimpiä asioita, tai repäisevät ja lähtevät yhtäkkiä Skotlantiin yliopistoon. Minäkin ajattelin joskus niin. Halusin matkaoppaaksi tai lentoemännäksi. Tai reilaamaan! Mutta jonnekin ne katosivat. Ajattelin, että en minä voi. Minullahan on sitä ja tätä ja tota ja vähän tuotakin vielä. Ja niin minullekin sanottiin. Totta, minulla on, mutta ei se saa olla este unelmille. Sitten vielä muutin Turkuun. Ajattelin, että nyt voin ainakin hyvästellä maailman, se on pelkkää Suomen talvea sitten loppuelämä.

Elämä on lyhyt murehtimiseen; le temps passe vite. Olen päättänyt hakea vaihto-oppilaaksi. 

Nauroin, kun jalat-maassa-isoveljeni ensimmäinen kommentti päätökseeni oli "mutta minne? miten hoidat sitten asunnon, missä asut kun tulet takaisin, mihin laitat tavarat?" Aivan, kuten oletin.

Joten niin, ehkä osa suorituskeskeisestä ajatusmaailmastani on peräisin ihan kotoa. Olen tottunut siihen, että perheeni katkoo unelmiltani siipiä (anteeksi äiti ja isi, mutta niinhän se vähän on nimimerkillä isi sanoi pikkulapselle: lentoemännät saavat rintasyövän, kannattaa miettiä....) 

Myönnän kyllä olevani välillä tuuliviiri, mutta jotkin asiat pitää vain itse kokea - jottei tarvitse sitten keinutuolissa harmitella oi kunpa olisin... (jos te vanhemmat unelmoitte eläkepäivistä Espanjan auringon alla, on ihan okei minulta unelmoida puolta vuotta opiskelua ihan uudessa ympäristössä - just saying).

Joten yllätyin, kun osasin vastata veljelleni heti oikein fiksusti ja vastustelut loppuivat siihen (sitten alkoivat ne jännittyneet pohdinnat). Olin yllättynyt, kun äitini kannusti unelmiani. Isästä en edes halua tietää, koska luultavasti saan kuulla taas luennon taskuvarkaista, kalliista elämisestä, asunnosta luopumisesta, elämiskustannuksista, opintotuesta, säästöistä ja opiskeluiden viivästymisestä, lentojen kalleudesta ja kaikista muista kustannuksista mitä puoli vuotta tuo tullessaan - ja siitä miten hyvin asiat ovat Suomessa. Tottakai sekin on pelkkää välittämistä ja huolta nuorimmaisesta lapsesta. Olihan se nyt jo kauhea shokki, kun muutin alle 200 km päähän kotoa (jotenkin jollekulle oli tullut sellainen ajatus, että jään Tamperelle?!?!). 

Uskokaa tai älkää, kontrollista hellittäminen ja suunnitelmattomuus tule olemaan tälläiselle perfektionistiselle, ylisuorittavalle kontrollifriikille enemmän kuin jees. Odotan sitä.

Tämä ajatus onkin muhinut alitajuisesti jo tarpeeksi kauan... Noh mutta, ei mennä asioiden edelle. Enhän ole vielä edes lähettänyt hakemusta. Lisäksi päässäni muhii tuhat ja kolme kysymystä, joihin saan torstaina vastauksia. :) Mutta sen tiedän, etten enää estele unelmieni kanssa. 

Unelmat uusiksi ja kontrollit kiville!

Mulla oli joskus selvät sävelet miksi haluan isona. Ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä halusin opettajaksi. Kun kasvoin, haaveet kasvoivat mukana; ala-asteen opettajasta, yläasteen opettajaksi, sitten lukion lehtoriksi ja yliopistossa ehdin haaveilla jopa professorin hommista.

Unelmat eli vahvana elämässä. Olin ihan innoissani, kun pääsin yliopistoon; enää pari hassua vuotta ja pääsisin tositoimiin! Sitten tuli vastoinkäyminen; kasvatustiede. Tiedän, että kaikkien asioiden ei pidäkään tuntua kivalta. Tiedän, ettei kaikesta voi pitää. En esimerkiksi pidä fysiikasta tai ruotsista ja silti lukiossa nekin vedin kunnialla loppuun; fysiikasta sain jopa kiitettävän ja ruotsin kirjoitin kirjoituksissa...
Mutta se viha, mitä koin kasvatustiedettä kohtaan, vei vihan ihan uudelle tasolle. Ensimmäisestä luennosta lähtien sain niin mielettömän hylkimisreaktion, ettei kaltaista ole historiassani koettu. Ikinä. Onhan se nyt kivaa opetella käsitteen käsite ja määritelmän määritelmä, opetella mitä tarkoittaa opettaminen tai mikä on koulu, mutta siinä vaiheessa kun opetus viedään Piagetin vaiheteorioihin ja Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeisiin tai muihin nippelinappelitietoihin, joita yrität sitten liittää kiinni kokonaisuuteen, joku minussa löi jarrut pohjaan. Asiat alkoivat mennä niin yli hilseen, niin että ne rupesivat jo lähtemään omalle kiertoradalleen. EI, EI TÄLLAISTA KIITOS. 

En minä ajatellut että opettamista varten pitää opetella jotain ihmeen teorioita ja muuta roskaa. Itkua vääntäen, turhautuen, kiroillen, kirjoja heitellen, muistiinapanoja repien, väsyneenä ja masentuneena vedin kuitenkin kasvatuspsykologiatkin kunnialla loppuun. Sitten tuli muitakin kapuloita rattaisiin; kuulin opintotuen loppumisesta viidennen vuoden jälkeen ja opiskeluiden jatkumisesta kasvatustieteen takia vielä vuoden pidempään, ja aloin panikoida toden teolla, koska olin ottanut niin kamalat paineet itselleni opettajan ammatista ja kaikista kelan aikatauluista; en ollut edes antanut itseni ajatella vakavasti valmistuvani yliopistosta mihinkään muuhun. Olin jo lopettamassa yliopiston kesken, vaihtamaan vaikka kätilöksi, merikapteeniksi, muumimammaksi, merkonomiksi tai roskakuskiksi. Sitten tajusin miten paljon hyvää opinnoissani kuitenkin oli; Emilia, kouluruokailu, akateeminen vapaus, estetiikka, lyriikka, muusa.... Tajusin myös miten paljon minulle oli mahdollisuuksia, joilta olin sulkenut silmäni.

"[---]Sillä hetkellä hautasin opettajanunelmani (ainakin toistaiseksi, ellei kasvatustiede yhtäkkiä muutu kolmen suklaan jäätelöksi). Päätin, että ensi syksynä haen sivuaineeksi mediatutkimuksen tai ehkä luovan kirjoittamisen - jonkin mikä oikeasti kiinnostaa... Aloitan vaikka italian. Ja nyt jatkan ranskaa. En pakota itseäni enää sinne, mikä ei tunnu oikealta, vaan teen jotain tällä elämällä ja näillä opinnoilla. Tästä lähtien en enää ota paineita tulevaisuudesta tai tulevasta ammatista, niistä Kelan fantasioimista valmistumisaikatauluista, opintolainan takaisinmaksuista tai mistään muustakaan opiskeluun liittyvästä turhanpäiväisyydestä.
Anna Puun sanoin; tulkoon mitä vaan tai jääköön tulematta.
Amen."
Lainaus facebook-päivityksestäni 13.1.2015

Iso juttu ihmiselle, joka suunnittelee jopa päiväohjelmansa tunnin tarkkuudella. Nyt olen ihan hurahtanut estetiikkaan ja filosofiaan ja naureskelin tässä että mitäköhän minustakin vielä tulee;
kotimaista kirjallisuutta, ranskaa, ensi vuonna italiaa, mediatutkimusta, filosofiaa....ehkä jopa sukupuolentutkimusta! Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuus ei huoleta - ei se, että valmistunko viidessä vai kuudessa vuodessa. Valmistun sitten, kun valmistun. Suuntaudun niihin tehtäviin mihin suuntaudun.
Ehkä olen viimein oppinut elämään nykyhetkessä ja saamaan itselleni edes jonkinmoisen rauhan.

"If you are depressed, you are living in the past.

If you are anxious, you are living in the future.

If you are at peace, you are living in the present."

-Lao Tzu

Loman päättymisiä ja uudenvuoden toisintoja

Loma alkaa olla ohi. Viimeinen kuukausi on ollut elämäni parasta aikaa. Olen saanut ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen vain olla. Katsoa netflixiä, syödä ja olla sängyssä vaikka koko päivän.

Suunnitelmat ovat loman osalta kusseet montakin kertaa, mutta toisaalta se ei enää haittaa. Loma oli sellaisenaan oikein hyvä ja opettavainen.

On ihana palata kylläkin opiskeluiden pariin. En uskoisi sanovani näin, mutta on ihana saada takaisin sellainen asia, joka on mieluisa. Kevään aikana pääsen tutustumaan moneen itseäni erityisesti kiinnostavaan asiaan; estetiikkaan, realismiiin ja naturalismiiin, lyriikantutkimukseen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.... Tämä on sitä mitä haluan. Minkä parissa haluan viettää aikaani. Ei enää haittaa istua koko päivän kirjojen ääressä, kyllästymistä ei ole ainakaan vielä tullut.

Yllättävää on, että ajankäytön puolesta tämä elämä sopii paljon paremmin minulle kuin lukio. Itsenäistä hommaa tietysti on, mutta vaikka päivät ovat vaihtelevasti joko parituntisia tai /yo-liikunnan jumppien takia) saatan tulla vasta kahdeksan aikaan kotiin. Siltikin, se on ihanaa. Parasta ovat myös ne päivät kun ei tarvitse lähteä mihinkään, vaan voi vaan opiskella itsekseen. Opiskelussa on myös sekin hyvä puoli, että minun ei tarvitse vielä tietää mihin päädyn tästä. Voin antaa elämän kuljettaa. Olen viimein alkanut pikkuhiljaa arvostaa yliopistoa ja omia taitojani.

Olen tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Ymmärrän myös, että lähipiirissäni on ihmisiä jotka ovat joko ylpeitä tai kateellisia siitä, että olen pystynyt hoitamaan kaiken näin joustavasti ilman taukoja huolimatta kaikista omista hidasteistani. Lähipiirissäni on jopa ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia, eikä heillä ole mitään koulutusta - ei edes lähimaillakaan. Siksi itsekin olen itsekin osannut laittaa saavutukseni oikeisiin mittakaavoihin, enkä pidä enää itsestäänselvyytenä...

Suurin osa lomastani kului Valkeakoskella äidin helmoissa. En ole paljoa missään liikkunut, lähinnä ollut netflixin parissa, nukkunut, makaillut sängyssä, syönyt ja nauttinut perheeni parissa. Monelle perinteikästä lomailulle ovat ne bileet kummassakin päässä, välissä, keskellä ja ymmärsitte kuvion.  Minulle ei niinkään, joten loman aluksi en mennyt mihinkään suuriin bibiksiin vetämään päätä täyteen, vaan nukuin. Oikeastihan en edes juo usein. Pari kertaa vuodessa kunnolla. Nyt loman lopuksi, vähän puolivahingossa päädyin jostain kumman syystä Varissuolle - nevö ögen. Silti, hands down, tämän alkuvuoden paras ilta.

 

Olin kaverini luona: kuunneltiin musiikkia, juteltiin, pelattiin juomapelejä ja taisin saada jotain kielikylvynm tapaista koska suomenruotsi. Kaikki tämä ilman naisille tyypillistä draamaa, taino ainakin sillai suunnilleen, koska seurani koostui miehistä. Ilta venähti enemmän tai vähemmän pitkäksi: aamulla iltapitsan jälkeen kello 10 kömmin sänkyyn ja nykäisin peiton naamani päälle. Iltapäivällä herätessäni tunsin vain niiden lukemattomien oluiden ja punaisen malboroaskin takapotkun (50 tölkkkiä kolmeen pekkaan meni hienosti - meni niin hienosti, että meni vähän enemmänkin, damn you ville vallaton!) Istuin pyyhe otsalla vessan lattialla viiteen - siinä vaiheessa en tuntenut oloani kovinkaan sankarilliseksi. Viideltä uskalsin jo mennä sohvalle. Föliin kömmin darraisena joskus seitsemältä ja voin vaan muistuttaa itsellein kaikki ne syyt miksi juon vain muutaman kerran vuodessa - jos se pääsee unohtumaan, niin eiköhän kaveri muistuta...olin aika fresh. Onneksi edes jollakin oli hauskaa aamulla.

Ei sillä, tuo nk. UUSIVUOSI VOL. 2 aloitti tämän vuoden oikein hyvin. Pilalle menneen uv 1:sen jälkeen, tälläinen aivojen nollaus oli ihan mielettömän tervetullut (nyt kun saisi vielä nukkumis- ja unirytmeistä kiinni). Mukava omistaa kavereita, jotka jaksavat inttää viikkoja ja sitten viimein raahaavat, noh Varissuolle. Tältä uuveen toisinnolta sain jopa ne raketit, tai ainakin yhden. Sain selvitettyä välit tärkeään kaveriin ja tapasin uuden ihmisen. Mentiin kyllä aika lailla kaikilla saroilla juuri sillä tavalla, kuin miten uuden vuoden toisinnolta (tai edes oikeaoppiselta uudelta vuodelta) voidaan odottaa. En valita.

Nyt jaksaa taas painaa seuraavat kuukaudet ihan uudella innolla :)

Tässä teille biisi, jota kulutettiin eilen ja tänään. Nyt aion mennä nukkumaan, vanhuus iskee kun ei kestä tuollaista illanviettoa ilman tälläisiä jälkipotemisia.

EDIT. Julkaisen koko paskan päivän myöhässä koska nukahdin naama näppäimistölle. Hups

I'm a flame

Shot of fire

I'm the dark in need of light

And we touch, you inspire

Will it change in me tonight

Our hearts are like, firestones

When they strike, we feel the love

Sparks of light, they ignite our bones

When they strike, we light up the world

We light up the world

So take me up, take me higher

There's a world not far from here

We can die in desire

Or we can burn in love tonight

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.

Meno-paluulippu ajatuksiini, muistoihini ja toiveisiini, olkaa hyvät!

Kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu, on "Kaikissa on huonot puolensa, sussakin, mutta mä en silti muttais sussa mitäään."

Kauneinta, mitä minulle on koskaan tehty on laulettu Kymppilinjan Kauneinta nuotin vierestä (selvinpäin ja vakavana). Myös jokainen kerta, kun joku sanoo rakastavansa (tarkoittaen sitä), on kaunista.

Tyrmistyttävintä, mitä olen läheiseni suusta kuullut on isoäitini "Et sopisi koskaan kätilöksi. Sä et ole lämmin tai osaa tukea toisia. Susta tulee parempi opettaja, olet tollainen pomottelija."

Kauheinta mitä minulle on sanottu on "Sä et koskaan tuu löytämään ketään tollasena", "En tiedä rakastanko sua enää." "Huora."

Kauheinta, mitä minä olen sanonut on ehdottomasti omalle äidilleni "Sä olet maailman paskin äiti, en rakasta sua." Nämä sanat haluaisin niin kovasti pyyhkiä pois.

Vihaan selkäänpuukottajia yli kaiken.

Suurimman valheeni on, jos totta puhutaan, sanonut ensirakkaudelleni. Väitin kyyneleisin silmin, etten enää rakasta häntä, jotta hänen olisi helpompi jättää minut. Tosin itse jätin hänet.

Söpöintä on, kun poika, josta välität, ottaa kädestä kiinni. Oli se sitten kesken rakkauslaulun, kahvilla tai leffassa. Tai kun poika punastuu.

Romanttisimmat tekoni olen tehnyt yhdelle ja samalle ihmiselle kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen kärsinyt vaihtelevasti joko kusipäistä tai (siitä johtuen) sitoutumiskammosta sekä uskon puutteesta.

Ensimmäinen lapsuusmuuisto on Smurffien keikalta Kotkan meripäiviltä. Istun isän olkapäillä.

Parhaat lapsuusmuistot ovat veneilystä Kotkan saaristossa. Ja lapsuusjoulut mummolassa, ne joulut kun maailma oli turvallinen, ja minä pieni sekä viaton.

Viimeiset ihanimmat teot on tehnyt kaikki Emilia! Tämä kultakimpale toi viime viikolla lahjan ilman syyttä, aina kuuntelee kaikki masennuskohtaukset, itkee mukana kaikki itkukohtaukset ja nauraa läpi kaikki naurukohtaukset. 

Viime kerta kun tunsin oloni yksinäiseksi, oli viimeviikon perjantaiyönä itkiessäni Turun kauppatorin hesellä sipulirenkaiden päälle.

Viime kerta, kun itkin niin, etten saanut henkeä oli samana yönä kun kävelin baarista yksin kotiin.
(Alla kuva baariin lähdöstä.)

Lapsena pelkäsin eniten  murtovarkaita ja joulupukkia.

Elämäni paras vuosi oli 2011. Elämäni huonoin puolestaan 2013.

Asia, jota kadun eniten on kun lapsena äiti oli tehnyt minulle pikkuisista sinisistä kukista seppeleen, ja minä heitin sen mereen. Olin neljän.

Kaunein paikka maailmassa on Kotkan saaristo. Erityisesti Pitkäluodon saari, jonne en enää ikinä elämässäni tule pääsemään. En ole oikein hyväksynyt asiaa.

Asia, jonka häpeän myöntää on 1) etten pidä oikeastaan lainkaan juomisesta, humalassa olemisesta tai humalaisista ihmisistä. Teen sitä koska muutkin tekevät. 2) Rakastan klassista musiikkia. 3) Andrea Bocelli & Sarah Brightonin - Time to say goodbye on maailman kaunein kappale, mikään muu kappale ei herätä minussa yhtä vahvoja tunteita. Finlandia-hymni tulee toisena. Kolmantena Junnu Vainion - Kotkan Poikii Ilman Siipii 4) en osaa keittää perunoita, riisiä tai pastaa oikeaoppisesti

Pelkään eniten sitä etten elä täysillä ja sitä, että kuolen ilman että ehdin hyvästellä läheiseni.

Eniten haluan elämässäni adoptoida tyttölapsen kiinasta, mennä naimisiin ja hankkia ehkä ihan omia lapsia. Joku päivä haluan myös väitellä tohtoriksi. Asua meren rannalla valkoisessa, vanhassa puutalossa jossa on mansardikatto ja puulattiat, sekä ranskalainen parveke.

Pelottavin kokemukseni oli veneily 21 km/h tuulessa pikkupaatilla. Meri on armoton.

Kauhein piirteeni on armottomuus itseäni kohtaan. Etten salli itselleni koskaan virheitä tai epäonnistumisia - ikinä, missään tilanteissa. Jossain määrin myös valehtelen itselleni aivan liikaa.

Perinteitä, joista en luovu ovat Tuntematon Sotilas & Finlania Hymni uutenavuotena, Jouluaattona Lumiukon ja joulurauhan julistuksen katselu ja Juhannuksena Georg Ots:in Saarenmaan Valssin kuuntelu. Vappuna myös hoilaan Junnu Vainon - Käyn Ahon Laitaa. Näistä en tingi mistään hinnasta.

Humanisti ja kuorokoelaulujen nöyryytys

´

Paras tunne on se, kun menee yliopiston kuoron koelauluihin pitkän jahkailun ja stressailun jälkeen JA SITTEN H-HETKELLÄ, kesken äänialan kartoittamisen, tuntee kuinka viikon vaivannut flunssa rupeaa salakavalasti, nuotti nuotilta ja lukuisista rukouksista huolimatta viemään ääntä sellaiseksi variksen raakunnaksi. Se tulee niin  sanotusti foneemi foneemilta sieltä jostain keuhkojen perukoilta. Alkaa tulla sellaset kutinat, että tästä tulee jotain todella mieleenpainuva ja häpeään tappavaa.

Kaiken kruunasi ehdottomasti hetki, jolloin ääni petti kokonaan. Toivoin vain että lattia olisi voinut aueta ja nielaista mut jonnekin sinne kemian laitoksen perustuksiin. Laulu, jolla mun piti huumata arvovaltainen raati mun ääneni monista mahdollisuuksista, meni rääkymiseksi jo ekan säkeistön lopussa. Mutta rohkeasti ja pää pystyssä vedin biisin toisen kertosäkeen loppuun. Sitten loppui rahkeet, pokka, kärsivällisyys ja raadin kiduttamisenhalu. Yrittämisen puutteesta on siis turha syyttää, mutta ellei nyt ehdottomasti satu olemaan sellaisen flunssaisen viskivarisäänen suurimpia faneja, uskaltaisin väittää että päin turkua meni niin että kolahti!

Mut hei, ei masennuta! Häntä pystyyn, kohti uusia viskibassoja ja ens vuonna uudestaan (ens vuosi olkoot uusien mahdollisuuksien vuosi). Tässä yliopistoelämässä alkaa jo tottumaan näihin pettymyksiin (niin, mites sen suomen kielen kävi krhm) - ollaan sit vaikka ens vuonna vähän viisaampia eikä ryypätä vähissä vaatteissa tai täysissä tiedon voimissa ennen tärkeitä tilaisuuksia ja kokeita (tai ei ryypätä ensimmäisten koelaulujen päälle), eikös? Otetaan vaikka sille päätökselle sitten huomenna.

Aina kun sut nään meen wowwowowo

Kaikkee. Miten voi tapahtuu näin paljon?

Alan sopeutumaan oikeesti tänne. Päivät kuluu hitaasti, mutta se on ihan fine.
Mä luen sivuainepääsykokeisiin, pitkään aikaan mikään ei oo tuntunu näin omalta jutulta kuin suomi, äidinkieli. Kielioppi, kielen tutkinta. Kirjallisuudenhistoria.
Ei mua haittaa, vaikka tää onkin välillä kauheen vaikeeselkoista. Haluun tehdä tätä. Vaikka sit loppuelämäni.
Tää on mun juttuni.

Mä en osaa muuta sanoo, ku et oon ylpee itsestäni selvittyäni kaikennäkösestä paskamyrskystä.
Ihminen, josta en ois ikinä uskonu, lyttäs mut maahan aivan totaalisesti. Sano sanoja, joita en ois sen ihmisen suusta koskaan uskoo kuulevani. Lortto, rotta, huora, kusipää. En tuu koskaan löytämään rinnalleni miestä koska mun rinnat on olemattomat.
Okei, rinnat on pienet, mutta eipähän tarvii kärsiä roikkumisesta. Mut mikä musta tekee lorton tai huoran? Sekö, etten haluu ruveta esittämään sen ihmisen kanssa jotain mitä ei ole? Vai niin, kerro toki lisää.
Jotenkin alkaa nähdä sen, että jotkut on vielä niin saatanan lapsellisessa vaiheessa, että ne kokee itsensä paremmaks ihmiseks pönkitettyään itsetuntoaan lyömällä toista osapuolta vyön alle.

Ennen, vanha Siiri ois murtunu totaalisesti. Ois pitäny kaiken sisällään, ei ois kertonu kellekään. Olis käpertyny lattialle tai sängynpohjalle, lopettanu syömisen moneks päiväks, paennut pahaa oloa urheiluun, sulkenut kaikki läheiset ulkopuolelle. Kärsinyt, kuollut sisäisesti ja yrittänyt näyttää kaikille, että voi laihduttamalla muuttaa ja turruttaa itsensä paskalta.

Mut ei enää. Mä yksinkertaisesti otin puhelimen kauniiseen käteeeni, soitin kaikille pikavalinnoissa olleelle. Pyysin apua, pyysin tukea. Sain luvan itkee, myöntää että muhun sattuu. Ja lopulta, sain voimaa sanoo tälle häiskälle suorat sanat. Sen sanat ei voi rikkoo mua. Jos sil on paska olo, menkööt hiekkalaatikolle, kirjoittakoot päiväkirjaa. Mut mua ei voi rikkoo.

Nyt tiedän, että mä voin elää itsevarmempana. With grace in my heart and flowers in my hair.
Ja mä tiedän, etten jää yksin. En mä tarvii miestä määrittämään mua. Mulla on maailman parhaat kaverit, maailman paras tukiverkko.
Haluisin et jokainen vois tuntee tän ilon mitä tunnen tällä hetkellä. Tää on ihan mieletöntä.

Ps. hain Voice of Finlandiin. Jaiks.

Iso hymy ja halaus! ♥