Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.