Lunta tupaan ja paskaa tuulettimeen

Jos asiat voivat mennä pieleen, niin tällä viikolla ne ovat kyllä menneet. Paskan tuurin kohdalla sanakirjassa on kuva tästä viikosta. Paikoin olen ollut aivan varma, että joku korkeampi voima - jos sellainen on - on vain heitellyt omaan elämään tylsistyneenä pökäleitä tuulettimeeni. Olen myös pohtinut olenko entisessä elämässäni ollut joku mafiapomo.... Niin, mitäpä tämä viikko on sitten pitänyt sisällään?

Viikohan alkoi huonosti nukutulla yöllä. Unta oli saatu niinkin paljon kuin abauttiarallaa pyöriäiset nolla tuntia. Sen takia - ymmärrettävästi - saatoin hiukan olla hitaanlainen aamuhommissa ja ssiksi auttamattomasti myöhässä pyörävarastoon päästyäni. Vaikka poljin kuin tuulispää, ei siitä ollut apua - ketjut päättävät luovuttaa Tuomiokirkon kohdalla. Ei, en enää ehdi millään luennolle. Koska olen vähän nynnerö ja pelkään vihaisia lehtoreita, lähden luovuttaneena talsimaan kohti Sirkkalaa. Silloin se iskee. Silmänräpäyksessä - jälkihiki. Jotain hien määrästä kertokoot se, että selkäni on märkä vielä tunninkin päästä. Deodorantista huolimatta haju on karmiva ja olen suhteellisen varma tappavani jonkun hajusta, joten piiloudun Sirkkalan vessaan. Jään odottamaan pelastavaa Emiliaa ja dödökuljetusta. Niin kuin tämä ei yhdelle päivälle riittäisi, ennen  Lyriikan analyysiä iskee ihan JÄRRRRRRRKYTTÄVÄ mahakipu. Tajuan luennon aluksi, etten todellakaan pysty istumaan kahta tuntia paikoillani, joten on PAKKO lähteä kotiin. Luentosaalis 0/2. Kotimatka taittuu itsekorjaamalla polkupyörällä, mutta joudun ajamaan todella varovaisesti. Joku lounaalle suuntaava työporukka kävelee keskellä pyöräkaistaa (ihanaa) ja kierrän heidät ärsyyntyneenä. Kuitenkin joku keski-ikäinen kalju mies vetää ohituksesta ja tuskaisesta ilmeestäni melonit nenään ja huutaa perään: "Niin murjota vaan saatana, vittu mitä ihmisiä. Niin just, sinä siinä, polje vaan pakoon helvetti."

Tiistaina aamulla sain jonkun ylitsevuotavan itsevarmuuden kohtauksen ja luulen olevani joku ihmeen McGywer. Yritin siis omatoimisesti korjata ilkivallan takia hajonneet ketjut. Joo hienostihan se sujui, kunnes tuli kokoamisosuus. Vaihteet ovat vääntyneet löysätyn takarenkaan takia, eivätkä mene paikalleen. Eivät mene. Vannon, että yritin yli tunnin. Iskäkin voi vannoa, koska häiritsin sen työntekoa taas vollottamalla aikuismaisesti puhelimeen. (Olen aika kova vollottamaan, jos joku asia ei oikein onnistu reilun tunnin yrittämisen jälkeen.) Noh, urheiluhullu-minä kuoli hitaasti sisälläni ja jouduin tyytymään bussiin, mutta vannoutuneena kortinvinguttaja saankin kokea järkytyksen: Patterinhaan pankkiautomaatti on kadonnut. Vitutuskäyrät nousevat taivaallisiin lukemiin, mutta päätän ostaa puhelimella mobiililipun (joka maksaa siis 20 senttiä enemmän kuin normilippu, huhhu!) Tietenkään en osaa leimata sitä, eikä bussikuskillakaan ole sen parempaa aavistusta. Hetken nolottavien heilautteluyritysten jälkeen, kuski luovuttaa ja päästää minut säälistä kyytiin. Lähetän äidilleni viestin, jossa totesin olevani 30 ikävuoteen päästyäni niin sitkeä, että minusta tulee luodinkestävä.
Myöhemmin iltapäivällä, luennon jälkeen iskee kauhean huono olo ja meinaan pökertyä kadulle. Silmissä pimenee ja sydän hakkaa ihan hulluna. Huono olo kestää kehonhuollon ja jumppaan asti. Vasta illalla kotiin päästyä se tietenkin sitten hellittää kokonaan.

Perjantai alkaa hyvin, mutta petyn kun Emilia ei pääsekään kanssani syömään. Yksin menen mussuttamaan ja aikuismaisena murjottamaan kevätkääryleiden äärelle ja pohdin elämäni tarkoitusta. Sieltä suuntaan polkemaan. Spinningin jälkeen en jaksa enää kehonhuoltoa ja otan bussin kotiin. Ajattelen piristyväni päätöksestä, mutta rauhallisen koti-illan sijaan kuuntelen suuttuneena naapureiden elämöintiä: tavaroiden paiskomista, kiroilua, kitaran rämpyttämistä, juhlia ja riitelyä. Ihan oma Patterinhaan tosielämän dokumenttini. Eikö näistä naapureista voisi päästä jo eroon?

Lauantaina ajattelin pitäväni oikein kivan päivän venyttelyiden parissa.  Keksin käydä ensin kirjastossa palauttamassa lainani (kotimaisen kirjallisuuden opiskelija joutuu lukemaan ihan kivasti). Tietenkin vesipullo aukeaa kassissa ja neljä runokirjaa kastuu aivan likomäräksi.  Palaan häntä koipien välissä, sakkomaksujen kuvat silmissäni kuivattelemaan kirjoja kotiin. Yksi niistä meni kokonaan pilalle, mutta onneksi vain se yksi. Sitäpaitsi ajattelin muutenkin ostaa sen omaksi. Mitä jumppaan tulee, olen tuntia liian aikaisin Educariumilla ja koska olen liian nolo, menen sitten Body intervalliin venyttelyiden lisäksi. Se nyt kuitenkin meni oikein hienosti, mutta se siitä lepopäivästä...

 

Tämä aamu alkoi mukavasti puurolla ja kahvilla. Oli sellainen kutina, että tästä tulee hyvä päivä. Sitten, saan oikean kuningasidean siivota jokaiselle huushollille perinteisen "sotkukaapin" (eli siis minun tapauksessani parit paperit jättäneet laittamatta kodin kansioon ja kynttilät pudonneet paketista. Mitäs sieltä ylähyllyltä sitten paljastuikaan. Jauhotoukkia. Pieni tutkimiskierros paljastaa kaappieni kuhisevän elämää, muutakin kuin kätösieni epätoivoisia herkkujen etsintäkierroksia. Ei muuta kun kaikki jauhot ja hiutaleet kiroillen roskiin ja viestiä vuokraemännälle - kaikki tämä nieleskellen kuvotusta. Päätän yllättävän, spontaanin siivouksen siirtämällä uunia, sillä jostain syystä teki mieli siivota sitten kerralla täysin perusteellisesti. Virhe. Pölyn ja ruoantähteiden lisäksi uunin takaa paljastuu kokonainen jauhokuoriainen ja jotain, mikä näyttää ikävästi kuolleilta luteilta. Oksennus tulee suuhun asti. Yksiössäni asuminen on alkanut muistuttaa liikaa jotain Pelkokerroin Turku edition:ia.

Viikosta murtuneena fiilikset ovat nollan luokkaa, kun pitäisi lähteä aerofittiin (rääkkiin). Äiti ja Sanna antavat kuitenkin luvan jättää rääkin väliin, joten menen vain zumbaan. Tietenkin treenikenkiä jalkaan laittaessa minulta lohkeaa pisin kynteni puolesta välistä. Hulvattomasta tunnista huolimatta, kihisen hiljakseen kiukusta - olen aivan valmis talviunille.

No mutta heeeeei! Eipä tämän huonommaksi voi viikko enää mennä. Jos karmaan on uskomista, jotain hyvää on vielä tulossa. Ja kuten aiemmin sanoin, tämähän vain sitkistää (ja saa naaman nyrpistymään). Onneksi sentään keskiviikko ja ihana herkuttelupäiväni torstai olivat hyviä päiviä tälläisten kärsivällisyyttä koettelevien päivien joukossa, koska ilman niitä olisin varmaan - ah niin fiksusti - jäänyt sänkyyn makaamaan. Joten, eiköhän nosteta häntä pystyyn ja toivota ensi viikon pitävän sisällään jotain vähän parempaa! Ainakin yksi huuuuippukiva juttu on tulossa heeti alkuviikosta ;) Kuulemisiin siis ♥