Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?

Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa. 
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.

Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?

Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.

Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.

Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani.  En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.

Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.

Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.

Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.

Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.

Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa." 
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton.... 
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen. 
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.