Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Pelko

9.7.2014 - Olin juuri saanut asunnon Turusta
"Pelottaa. Mä pelkään pimeää yksin, mä pelkään ukkosta, mä pelkään ääniä.
Pelkään syksyä.
Pelkään, että poltan ruoat pohjaan, pelkään etten osaa tappaa sitä ampiaista, joka eksyy parvekkeelta sisään aamulla.
Pelkään, että eksyn  kaupungin kaduille, pelkään etten osaa takaisin.
Pelkään, etten valmistu yliopistosta, pelkään, että ne heittää mut pihalle.
Pelkään, että unohdan maksaa laskut, pelkään että tuhlaan sähköä.
Pelkään, että unohdan lukita pyöräni, pelkään että se varastetaan.
Pelkään, että sitten joudun kulkemaan jalkaisin, pelkään ettei jalat kannakaan.
Pelkään, että tulee niin korkea tsunami, että mä hukun.
Pelkään, että jäätiköt sulaa ja hukun.
Pelkään, että mun kotini romahtaa, pelkään että jään bussin alle ylittäessäni tietä kauppaan.
Pelkään, että apteekki on suljettu juuri kun mä sieltä jotain tarvitsin.
Pelkään, että pimeällä mut kidnapataan, raiskataan, murhataan, tönätään maahan.
Pelkään, että salama osuu muhun.
Pelkään, että jätän avaimet kotiin ja joudun nukkumaan yöni rappukäytävässä.
Pelkään, ettei kukaan koskaan rakastu muhun.
Pelkään että lakkaan uskomasta rakkauteen.
Pelkään, että vaivun masennukseen.
Pelkään, että menetän kaiken.
Pelkään, etten oikeasti pelkääkkään."

16.3.2015 - Tänään
"En pelkää enää pimeää, enkä pelkää ukkosta. En pelkää ääniä, ne kertovat siitä että olen, elän, kuulen.
En pelkää enää syksyä. Rakastan sen värejä, tuoksuja, pimeyttä ja kylmyyttä.
En pelkää polttavani ruokia pohjaan, oppiminen on ihanaa. En pelkää ampiaisia, koska on kevät, ampiaiset tulevat sitten joskus, mutta tänään on tänään.
En pelkää eksyväni kaduille, tunnen ne jo niin hyvin. Ja se olisi vain seikkailu. Elämä on seikkailu.
En pelkää enää yliopistoa. Tiedän kuuluvani sinne. Tiedän osaavani. Uskon itseeni.
En pelkää sähkölaskuja, tai sitä että unohtaisin maksaa ne. Puhelin muistuttaa.
En pelkää sitä, että joku veisi pyöräni. Sitä varten on pyörävarasto (ei puhuta renkaiden ehjänä pysymisestä mitään).
En pelkää enää kulkea jalkaisin, tiedän jalkojeni kantavan.
En pelkää tsunamia, asun korkealla. Ja osaan uida. Ja sukeltaa.
En pelkää jäätiköiden sulamista. Teen osani niiden estämiseksi ja se riittää.
Tiedän kotini olevan vahva, käytän suojatietä ja heijastinta ja pidän itseni tarkkana bussien varalta.
En pelkää yhden apteekin kiinni olemista. Minulla on ystävät ja monta apteekkia.
En pelkää vaaroja, olen varuillani pimeällä, mutta pelko pilaa vaan niin monet hyvät hetket.
En pelkää salamaniskua, tiedän miten niiltä varaudutaan. Minulla on suojapaikkani, minulla on keinoni.
Minulla on Emilia, jolla on vara-avaimet asuntooni, joten en joudu nukkumaan rappukäytävässä.
En pelkää sitä, ettei kukaan rakastuisi minuun. Osaan olla yksin, enkä määritä arvoani jonkun ihmisen kautta.
En pelkää sitä, että lakkaisin uskomasta rakkauteen - rakkaus elää aina.
En pelkää masennusta tai pimeyttä - sieltä pääsee aina ylös.
En pelkää menettää kaikkea, minä olen vahva, elämä sattuu joskus, mutta kaikki järjestyy lopulta.
En pelkää enää pelkoa."

Wanderlust

Matkustelu on aina kiinnostanut minua; parasta matkustamisessa on laukkujen pakkailu ja se tunne kun istuu Helsinki-Vantaalla tietoisena hetkellisestä poispääsystä kaikesta arjen kurjuudesta - ja se ääni, kun matkalaukku rullaa iloisena pitkin maata. Seuraavaksi tulevat tietysti ne ulkomaan kohteen nähtävyydet, uusi ilmasto, ihmiset, rakennukset...

Rakastan ulkomaita ja sitä, mitä niistä voi oppia. Mitä voi oppia ihmisistä, ihmisiltä, kulttuurista ja ympäristöstä. Miten matkustelu voi sivistää, kartuttaa kielitaitoa ja eteenkin luoda muistoja.

Vaihto-oppilaaksi lähteminen on kiehtonut myös jo lukiosta asti. Lisäksi kaikki kielikurssiesitteet viilsivät sydämeni verille; miksi minä en pääse tuonne? Meidän perheellä ei sellaiseen ole koskaan ollut rahkeita, eikä minulla tarpeeksi säästöjä. Eikä minulla oikeastaan olisi edes terveys riittänyt.

Nyt kun asiat alkavat olla kunnossa, vaihto-oppilasajatus on herännyt uudelleen. Ei ehkä sellainen vuoden rupeama, puolikin vuotta riittäisi. Tsekki, Italia, Englanti.... Vaihtoehtoja on monia, vaikka olin jotenkin siinä uskossa, ettei Kotimaisen kirjallisuuden opiskelija minnekään maailmalle ponnista. Kun perehdyin asiaan vähän tarkemmin, huomasin vaihtoehtojen kirjavan valikoiman. Niitähän oli vaikka miten! 

Olen aina ajatellut, että elämän tärkein asia on saada nopeasti koulutus, sitten pyrkiä työelämään ja maksaa opintolainat pois. Sitten ostetaan asunto, otetaan asuntolainaa ja maksetaan sitä laittoman kauan pois. Aivan, ja sitten johnkin väliin pitää hankkia niitä lapsia ja kasvattaa niistä kunnon veronmaksajia, kaikki tämä vaikka hammasta purren ja omista haaveista säästäen. Tälläisessä ajatusmaailmassa olen aina kasvanut, eikä se ole ollut kenenekään syytä. Olen vain itse itselleni asettanut korkeat tavoitteet. Ja kun jotain harhakuvia saan päähäni, sitä on vaikea saada sieltä pois. Nyt kuitenkin, olen viimein päättänyt tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ennen kaikkea unohtaa sen ikiaikaisen suorittamisen. Unohtaa kaikki aikataulut hetkeksi -kerrankin elää.

Sillä niin en ole tehnyt. Viimeiset neljä vuotta ovat menneet ihan sumussa ja haluan viimein luoda muistoja. Repäistä. Tehdä jotain, mistä olen aina unelmoinut. Tämä on mahdollisuuksien vuosi, nyt on minun aikani toteuttaa unelmiani. Olen katsellut vierestä kun läheiseni matkustelevat ties missä; viettävät vuoden Australiassa (terveisiä Karo ♥) tai Bangkokissa, lähtevät työmatkoille Kiinaan, Ruotsiin tai Saksaan, muutavat yhtäkkiä Espanjaan ja aloittavat siellä yliopiston, koluavat lähestulkoon euroopan jokaisen kolkan ja tuovat tuliaisiksi mitä jännimpiä asioita, tai repäisevät ja lähtevät yhtäkkiä Skotlantiin yliopistoon. Minäkin ajattelin joskus niin. Halusin matkaoppaaksi tai lentoemännäksi. Tai reilaamaan! Mutta jonnekin ne katosivat. Ajattelin, että en minä voi. Minullahan on sitä ja tätä ja tota ja vähän tuotakin vielä. Ja niin minullekin sanottiin. Totta, minulla on, mutta ei se saa olla este unelmille. Sitten vielä muutin Turkuun. Ajattelin, että nyt voin ainakin hyvästellä maailman, se on pelkkää Suomen talvea sitten loppuelämä.

Elämä on lyhyt murehtimiseen; le temps passe vite. Olen päättänyt hakea vaihto-oppilaaksi. 

Nauroin, kun jalat-maassa-isoveljeni ensimmäinen kommentti päätökseeni oli "mutta minne? miten hoidat sitten asunnon, missä asut kun tulet takaisin, mihin laitat tavarat?" Aivan, kuten oletin.

Joten niin, ehkä osa suorituskeskeisestä ajatusmaailmastani on peräisin ihan kotoa. Olen tottunut siihen, että perheeni katkoo unelmiltani siipiä (anteeksi äiti ja isi, mutta niinhän se vähän on nimimerkillä isi sanoi pikkulapselle: lentoemännät saavat rintasyövän, kannattaa miettiä....) 

Myönnän kyllä olevani välillä tuuliviiri, mutta jotkin asiat pitää vain itse kokea - jottei tarvitse sitten keinutuolissa harmitella oi kunpa olisin... (jos te vanhemmat unelmoitte eläkepäivistä Espanjan auringon alla, on ihan okei minulta unelmoida puolta vuotta opiskelua ihan uudessa ympäristössä - just saying).

Joten yllätyin, kun osasin vastata veljelleni heti oikein fiksusti ja vastustelut loppuivat siihen (sitten alkoivat ne jännittyneet pohdinnat). Olin yllättynyt, kun äitini kannusti unelmiani. Isästä en edes halua tietää, koska luultavasti saan kuulla taas luennon taskuvarkaista, kalliista elämisestä, asunnosta luopumisesta, elämiskustannuksista, opintotuesta, säästöistä ja opiskeluiden viivästymisestä, lentojen kalleudesta ja kaikista muista kustannuksista mitä puoli vuotta tuo tullessaan - ja siitä miten hyvin asiat ovat Suomessa. Tottakai sekin on pelkkää välittämistä ja huolta nuorimmaisesta lapsesta. Olihan se nyt jo kauhea shokki, kun muutin alle 200 km päähän kotoa (jotenkin jollekulle oli tullut sellainen ajatus, että jään Tamperelle?!?!). 

Uskokaa tai älkää, kontrollista hellittäminen ja suunnitelmattomuus tule olemaan tälläiselle perfektionistiselle, ylisuorittavalle kontrollifriikille enemmän kuin jees. Odotan sitä.

Tämä ajatus onkin muhinut alitajuisesti jo tarpeeksi kauan... Noh mutta, ei mennä asioiden edelle. Enhän ole vielä edes lähettänyt hakemusta. Lisäksi päässäni muhii tuhat ja kolme kysymystä, joihin saan torstaina vastauksia. :) Mutta sen tiedän, etten enää estele unelmieni kanssa. 

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Oivallusten lukuvuosi?

Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.

- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä. 

- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.

- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.

- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.

-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)

- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero. 

-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.

- Professorit eivät aina osaa opettaa.

- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.

-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.

- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.

- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).

- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.

- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.

- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.

- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.

- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.

- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.

- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.

- Laskut eivät maksa itseään.

- Eläminen on kallista.

- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.

- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.

- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥) 

- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.

- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN. 

- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.

- Minä osaan.

- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.

- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.

- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.

- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.

- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.

- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.

- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.

Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.

Perhe on parhain

Viime vuoden isänpäivä oli ensimmäinen isänpäivä, jonka perheeni vietti erillään. Isoveljeni oli juuri lähtenyt Skotlantiin yliopistoon, ja vastuu aamupalasta oli siirtynyt minulle ja äidille. Tänävuonna oli toinen isänpäivä erillään. Tällä kertaa ilmassa oli muutakin. Se haikeus, kun isä laski hitaasti tunteja siihen, että hänen pitäisi saattaa tyttärensä junalle.

Vanhat valokuvat paljastavat mistä rakkaus ilmeilyyni on peräisin. Isi ♥

Menee aikansa tottua siihen, ettei perheeni enää vietä isänpäivien kaltaisia juhlapyhiä yhdessä. Emme enää laita yhdessä aamupalaa isälle, kuiskuttele aamuhämärässä piparintuoksuisessa keittiössä, pohdi monta viikkoa etukäteen mitä antaisimme lahjaksi.
Ennen ne kaikki asiat mitä otti itsestäänselvyytenä, ovat nyt kaukana siitä. Luopumisessa on ripaus kipua, ja irtipäästäminen on vaikeaa. Irti päästäminen kaikista pyhistä hienoine ruokineen, mutta myös ihan niistä arjen kultahetkistä. Sen tilalle on kylläkin tullut monia itsenäisen elämän iloja. Ei se ole kuitenkaan sama.

Joulu 2012

Mutta onneksi on valokuvia niistä tilanteista, kun olemme vielä viettäneet juhlia perheenä. Hetkiä tallentuneina kansioiden väliin. Jotain konkreettista, joka muistuttaa niistä asioista, mitä en enää saa kokea sellaisenaan. Onneksi voin sentään pitää kiinni ( ainakin toistaiseksi ) joulusta. Siitä minun ei ole vielä tarvinnut luopua. Silloin saaan perheeni taas kokonaiseksi. Olkoonkin, että vain hetkeksi.


En ole ennen tajunnut, miten paljon rakastan perhettäni. Sitä, kun se on kokonainen. Sitä, että vanhempani ovat olleet yli 30 vuotta yhdessä ja näyttävät rakkautensa jokikinen päivä. Sitä, että perheeni elää huumorilla, selviytyy vaikeuksista nauramalla kaikelle. Sitä, että olemme joukko erilaisia painoiksia samantyylisistä ihmisistä. Sitä, miten paljon minussa on asioita, jotka muistuttavat isääni ja toiset taas äitiäni. Sitä, että olen vanhempieni lapsi.

Mutta mikään ei voi pysyä ennallaan, asioiden pitää muuttua ja liikkua eteenpäin. Ehkä joku päivä minulla ja veljelläni on omat perheet ja omat puolisot. Omat lapset. Omat kodit. Lapset kutsuvat minun vanhempiani mummoksi ja vaariksi. (Huhhu, jopas mentiin kauas.)

Mielestäni isän- ja äitien päivä tulisi olla jokaikinen päivä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia  rauhallista ja lämmintä isänpäivää kaikille maailman isille ♥

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.

Minuutta etsimässä

Viimeaikoina on mieleni päällä ollut erityisesti yksi asia. Nyt kun olen viimein vapautunut lukioilmapiirin odotuksista ja normeista, olen muuttanut omilleni kaupunkiin, olen päässyt yliopistoon ja pääsen toteuttamaan unelmiani, on mieleeni noussut suurimpana kysymyksenä "kuka h*lvetti minä olen?"

Nyt olen ikäänkuin risteyksessä. Voin kehittää itseäni juuri siihen suuntaan kun haluan. Mutta kun niitä vaihtoehtoja on niin pirusti! Pelkään, että valitsen väärin ja joskus viisikymppisenä tajuan, että olisinkin halunnut olla urbaani kaljupäinen lentomäntä-kätilö, jolla on seitsemän lasta joista kolme on adoptoitu jostain Uzbekistanista. En kadu juurikaan elämässäni asioita, joita teen. Enemmän kadun niitä, joita jätän tekemättä. Pelkään, että elän elämääni väärin. Hassua eikö? Minähän se olen oman elämäni subjekti!

Kuva on Aleksis Kiven juhlaillalliselta. Aluksi tunsin oloni ihan mielettömän "omaksi" ja itsevarmaksi. Peilistä katsoi todellinen minä. En tiedä minne ja miksi se katosi.

Joojoo, tiedetään, indentiteetin etsintä on täysin normaalia suunnilleen kaksikymppisenä, ja että se on prosessi joka jatkuu läpi elämän laabalaabalaa. Minusta kuitenkin tuntuu, etten tiedä laisinkaan kuka olen. Olen vailla suuntaa, pää täynnä kysymyksiä joihin en osaa vastata. Kuka minä olen, miten haluan pukeutua, miltä haluan näyttää, miten haluan tehdä itsestäni persoonallisen? Mistä asioista tulen surulliseksi, mistä iloiseksi. Mitä asiat tekevät minusta minut? Osaan olen tämän illan aikana keksinyt vastauksen. Jäsentääkseni ajatuksiani, ja todistaakseni itselleni kuinka paljon itsestäni oikeasti tiedän, aion nyt kirjoittaa tietoni itsestäni ylös.

Ja asu, jossa tunsin oloni erittäin itsevarmaksi ja minuksi. Isän vanha jokapoikapaita, kirpparilta löydetty villatakki, mangon peppufarkut jaa kirpparilta löydetyt bootsit.

Olen Siiri Eveliina, isän toiveiden mukaan Laura. Olen turkulaistunut kotkalais-valkeakoskelainen härkätyttö, moninpaikoin itsekäs esteetikko. Olen luova. Rakastan musiikkia, runoja, vanilijantuoksua, puhtaita lakanoita, pitkiä syvällisiä keskusteluita ja merta. Rakastan myös matkustelua ja ranskan kieltä. Rakastan paneutua asioihin ja tehdä kaiken täysillä. Rakastan myös vaikuttaa asioihin - tai ainakin vatvoa maailman ongelmia ja kehitellä niihin ratkaisuja! Olen pomoittelija, mutta liian usein mukaudun muiden mielipiteisiin, sillä pelkään olevani väärää mieltä. Olen sitoutumiskammoinen, mutta pelkään myös jääväni yksin. Pelkään myös jatkuvasti puhuvani itsestäni liikaa.

Minä, urheiluhullu?

Tulen surulliseksi epäonnistumisista ja nähdessäni äitini tai jonkun muun minulle rakkaan ihmisen itkevän. Tulen iloiseksi muiden onnellisuudesta, ihmisten hymyistä ja nauruista, rakastuneista pareista ja aurinkoisista aamuista, vesisateesta, merestä, aamukahvista ja -puurosta, suklaalevyn ensimmäisestä palasta suklaata.
Tiedän, että haluan leikata hiukseni taas lyhyeksi. Tiedän, että haluan uudet lasit, sillä vihaan nykyisiä. Tiedän, että rakastan liikuntaa ja haluan teräksiset selkälihakset. Tiedän, että otan tatuoinnin (ja tiedän jopa minkälaisen). Unelmoin sivusiilestä, parisuhteesta, ongelmattomasta suhteesta ruokaan, omasta talosta meren rannalla, tohtorin papereista, häistä ja kiinalaisesta adoptiotyttärestä.

 

1. Olenko minä tälläinen keikistelijä? 2. Vai kiltti hymytyttö?
3. Nämä lasit ainakin haluan. En ole ehtinyt tilaamaan kaikessa sekoilussani. 4. Nämä hiukset haluan takaisin! Ne tuntuivat niin omilta!

Kuten äitini sen viisaasti minulle puhelimessakin sanoi; "Sinulla on aikaa. Anna itsellesi sitä."

Onko muita, joilla on (ollut) minuus hukassa? 

Home is where the heart is: mistä kaikki alkoi?

Kauan sitten. Ennen kun aloin laskea aikaa, ennen isoksi kasvamisen alkua, kasvoin meren rannalla. Kotkan Haraholmassa. Haraholmantien vaaleankeltaisen rivarin päätyasunnossa. Meidän pihaamme pääsi pitkiä puuportaita pitkin. Portaita reunustivat tuuheat angervopuskat. Pihassa nökötti ulkovarasto. Sen ja talon väliin jäi väli, jonne ei paistanut aurinko. Siinä oli hyvä värjötellä kuumana kesäpäivänä.

Portailta näki vain ulko-oven ja kaksi ikkunaa: toinen vanhempien huoneeseen, toisen minun ja isoveljen huoneeseen. Äidin ja isän ikkunan alla kasvoi suuri valkoinen hortensiapensas, jota äiti jäi kaipaamaan muuton jälkeen.

Asunnon lattiat olivat vaaleankeltaista muovimattoa. Eteiesessä oli iso peiliovellinen kaappi, jonne oli kiva piiloutua. Lastenhuoneessa oli vaalea tapetti, jota revin aina salaa sängyssä maatessani. Isä suuttui, kun näki sen. Vanhempien huoneessa oli hennon sinikukkainen tapetti ja  vaatehuone, jossa oli pieni ikkuna. Jostain syystä pelkäsin sitä vaatehuonetta.

Meillä oli kaksi vessaa, toinen oli kylpyhuoneessa. Muistan, että kylpyhuoneessa oli myös hirveän jännä pyykkikaappi. "Meneekö nää pyykit ylä- vai alakoriin?" Aina alas.

Olohuoneesta pääsi takapihalle. Siellä kasvoi kivikkokasveja, pihlaja ja metsämansikoita, joita ei saanut syödä koska joku oli pissannut niiden päälle.

Meillä oli myös grilli, jossa isä grillasi kesäisin ruokaa. Minä kieltäydyin aina syömästä, koska olin nirso. Isä leikkasi ruoan valmiiksi suupaloiksi. 

"Monta suupalaa pitää vielä syödä?"

"Kaikki lihat."

 Sitten nukahdin ruokapöytään. Tahtojen taistelu väsytti niin kovin.

Keittiössä meillä oli pastakone. Se oli kauhean pelottavan näköinen. Äiti teki aina töistä tullessa keittiössä ruokaa likkojen lenkki-paita tai Juice Leskisen keikkapaita päällä. Usein ärsytimme Santerin kanssa äidin vihaiseksi, silloin piti aina suojata pää koska äiti saattoi tukistaa.

Muistan, kun Santeri kerran ilmiantoi minut kun olin harjannut haarukalla hiuksia. Äiti antoi kauhean tukkapöllyn ja sattui kauheasti. Minä vain leikin Arielia.

Lauantait saunottiin, katsottiin Bumtsibumia, avaraa luontoa ja syötiin karkkia namilootasta (vanha jätskilaatikko, jonka sai itse koristella lauantai-pussien tarroilla.) Minun oli vaaleanpunainen, Santerin vihreä. Namilootat pursusivat aina karkkia, jota meille tuotiin laivalta tai jota mummi osti ulkomailta. Minä tykkäsin lauantaipussien pehmeämmistä nallesalmiakeista ja niistä suklaatoffee.-palleroista joita sai pikkupusseissa neljä. Aina saunan jälkeen kampasin hiuksiani liilalla kammalla tunteja peilin edessä punainen muumiyöpaita päälläni.

Vaput vietettiin Laulumiesten talolla hieno mekko päällä. Kesäisin käytiin meripäivillä. Sai metrilakua ja ilmapallon. Kodin lähellä oli hassu laivaleikkipuisto. Se oli "laiva", johon oli laitettu isot leikkitelineet. Leikkipuistossa oli ranta (vesi oli hirmu lämmintä), mutta puistosta pääsi kävellen myös Santalahteen. Pururadan yhdestä kohdasta etsittiin aina golfpalloja ja katseltiin ihmisiä, jotka pelasivat tuota hassua lajia. Santalahdesta oli ihanaa päästä metsän luontopolulle. Linkinkalliolla käytiin syksyisin ja talvisin retkellä äidin kanssa. Voileipiä, lämmintä mehua tai kaakaota. 

Talvisin käytiin myös Katariinassa luistelemassa koko perheen voimin. Tai sitten äiti pyöritti minua ja Santeria napakelkassa. Niitä kelkkoja tuntui olevan joka paikassa.

Vähintään kerran viikossa käytiin uimassa uimahallissa. Opin uimaan neljävuotiaana. Rakastin uimista, vaikka nenään meni vettä, ja silmiä kirveli. Tykkäsin hyppiä ponnistuslaudalta. Mahaplätsi ei tuntunut hyvältä, mutta pian opin oikean "tsuikin". Uimahallin tuoksu oli ihana. Rakastin sitä. Ja Karhulan uimahallin kierreportaita, sekä niitä okranvärisiä kaappeja. Ja sitä kohtaa yleisen saunan lattiassa, johon jäi lätäkön tavoin vettä. Siinä oli kiva uittaa varpaita.

Tarhassa oli kivaa. Tarha Sateenkaari. Ystäväni Jonna ja Nette. Olin vähän kolmas pyörä, mutta onneksi pyhäkoulussa tapasin Jarnon. Tarhassa Jonna ja Nette eivät enää antaneet minun olla Jarnon kanssa - joka hänkin sitten löysi pojat. Santeri oli esikoulussa alapihalla, mutta välillä se tuli yläpihalle antamaan minulle rakettivauhdit. Ai että kun minä ihailin Santeria, se oli kauhean vanha ja viisas. Opetti pelaamaan pleikkaria ja leikki muovisotilailla aina välillä. Kaikkea mitä Santeri teki, tein minä perässä. Mutta sitten sekin meni Mussalon Wanhaan kouluun. Siellä siitä tuli vähän häirikkö.

Ja meillä oli kaloja. Ne olivat kauhean jänniä. Miljoonakalat saivat minut aina hämmennyksiin väreillään. Niin värikkäitä.

2001 Muutimme Valkeakoskelle. En muista oikein enää ensimmäistä Apiankadun kotia. Se oli kerrostaloasunto. Kolmio. Ei ollut enää takapihaa. Oli parveke. Ei saanut grillata. Kylpyhuoneessa oli sininen muovimatto, Ihan kamala. Pyykkikaapissakin vain yksi kori, taino ovi.

Lattiat olivat jotain puujäljitelmämuovimattoa. Tapeteista näkyi edellisten asukkaiden jäljet. Kaikki oli kauhean ahdasta. Kaloista kuoli stressiin matkalla yli puolet. Akvaariokin oli tyhjä.

Ulkona ei tuntenut mitään paikkoja. Pelotti. Leikkipuisto oli hassu, vanha. Kukaan ei mennyt enää hippaa. Kaikki halusivat mennä littaa. Kukaan ei osannut kinkata. Kaikki vaan konkkasivat. Santeri voitti hymypoikapatsaan, sai silmälasit ja rauhoittui. Se sai kavereita, ja ne yhdessä kiusasivat minua aina. Santerin synttäreiksi piti lähteä pois kotoa jonnekin.

Isä ei enää lähtenyt luistelemaan. Kävimme uimassa perheenä aluksi, mutta sekin jäi. Minä ja Santeri alettiin uida kilpaa. Isä valmensi - aluksi. Käytiin kilpailuissa ympäri Suomea. Mitaleja sateli, Isä oli mukana - aluksi. Sitten sekin jäi. 16-vuotiaana luovutin. Turhaa. Yritin soittaa klarinettia. Isä kävi konserteissa - aluksi. Ja niin sitten jäi sekin. Jumpat ja suunnistuket. Kaikki jäi.
Ei menty enää edes retkille perheen kesken. Kaikki oli muuttunut.

Isä oli aina töissä tai Kiinassa. Minä koulussa, jossa minusta ei juuri pidetty. Olin ulkopuolinen. Yritin kaikkeni saadakseni huomiota. Yritin liikaa. Yritin väärin tavoin. Olin erilainen. Olin vääränlainen

Ja sitten 2006 muutettiin taas. Valkeakosken sisällä. Ennen oli ranta ollut aivan lähellä, tien toisella puolella. Nyt sinne oli yli kilometri. Mutta oli oma huone. Oli siistiä. Parkettilattiat. Isin ja äidin remontoima koti, jonka takia kalat heitettiin pois. "Akvaario on niin vanha, että se voi mennä rikki ja sitten lattait ovat pilalla."

MUTTA! Piha. Vähän savinen ja liikaa puita. Mutta piha, jolla saattoi temmeltää.. Ja pihalla siili. Kiva lemmikki. Oli pakko sopeutua, opetella vaikuttamaan siltä että viihtyi Valkeakoskella. Äiti ja isäkin viihtyivät, ostivat oman kodinkin sieltä. Remontoivat ja stressasivat siitä. Pakko viihtyä. Pakko arvostaa. Pakko. Mutta ei.

Nykyisin tuo koti on aivan erinäköinen. Mutta lempiasioitani ovat kirjat ja kodin tunnelma. Kirjoista olen lukenut ties kuinka monta kai sekin on vaikuttanut tähän opiskeluvalintaan. Pidän kodin valoisuudesta, vähän jo repsottavista tapeteista, elämisen jäljistä, kasveista, tuoksusta.

Pidän mummolan kellosta, joka tikittää ensimmäisessä huoneessani. Huoneessa, joka on nykyisin isoveljeni huone aina kun hän tulee Skotlannista kotiin. 

Mutta erityisesti pidän äidistä ja isästä. Niistä ihanista pöhlöistä, jotka ovat asunnoista, kaupungeista, kodeista, vuosista huolimatta pysyneet samana. Mutta Valkeakoskesta. Siitä en pidä. En vieläkään.

Nyt olen Turussa. Täällä on valkoiset seinät. Iso ikkuna. Parveke, jolla ei saa grillata. Vaaleankeltaiset muovilattiat. Omat huonekalut. Itseostetut. Tämä on kotini nyt. Täällä ei tarvitse esittää - täällä viihdyn.

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.

Elämän iloja

Yksineläjän elämä on paljastunut jännittäväksi seikkailuksi. On hassua tuntea järjetöntä onnellisuutta aivan pienistä asioista.

1. Siitä, kun jääkaappi on täysi (tosin kuvan ottamisen jälkeen alitajuntaani piirtyi ajatus, eihän tuolla ole edes mitään kunnollista ruokaa ja jouduin lähtemään kauppaan, joten se siitä ilosta.)

2. Siitä, kun äiti tarjoaa sulle Ikeassa tryffelikakkua. Melkein purskahdin keskellä ikean kahvilaa onnenkyyneleisiin. Ehkä syön kakkua liian harvoin. Tai ehkä mä oon liian sentimentaalinen kakunpalasta. Nojaa, kerrankos sitä.

3. Ennakoiva tekstinsyöttö kertoo uuden hauskan vitsin. Ehkä voisin hankkia enemmän kavereita. Tai etsiä parempia vitsejä. Tolle ulvoin monta minuuttia. 

4. Kotimatkalla yliopistolta saat viimein aikaiseksi käydä Little Britannia -putiikissa, ja sieltä löytyy IRN BRUTA! Skotlanti Turussa ♥ I'm in heaven (ei puhuta mitään tölkin kappalehinnasta).

5. Saat eteisen valmiiksi. Kynnysmatto ja fiksut laatikot. Taas oli onnenitkut lähellä.

6. Shoppailu. Silloinkin kun "mä en osta mitään". Mutta syksy tulee ja kesävaatteet käy viileiksi, se on fakta se (siitäs sait, pankkitili).

7. Whatsappailu ihmisten kanssa.. Eteenkin sen yhden, jonka kanssa asiat ovat olleet mutkalla koko kevään ja kesän, mutta nyt helpottaa, koska asutaan samalla paikkakunnalla. Kaikki rakkauden ja kiintymyksentunnustukset kavereilta tuntuu myös todella ihanalta. Ehkä vois myös vähän realisoitua ja siirtää tota kanssakäymistä tänne tosielämään. Eheh.

++ UUDET YSTÄVÄT ja niiden kanssa Coffee Housessa monen tunnin juttelu aivan hölmöistä asioista.

Oli niitä muitakin, vähän vähäpätöisempiä juttuja.

Pyykkikori on tyhjä.

Enää neljä kuukautta siihen, että saan imurin ja reisilihasten reenaaminen rikkalapion kanssa loppuu.

Vastakkaisen talon mies ei tuijota illalla tuuletusikkunastaan.

Hississä ei haise kaali tai märkä koira.

Pyörä on aamuisin tallella aamulla ja renkaat täydet.

Pihalla on vaan kaksi pulsua.

Lähikaupassa ei ole sama henkilö kuin viimeksi, joten kukaan ei pidä sinua outona ostostesyhdistelmiesi takia kahta kertaa samalla viikolla (aina pakko ostaa kurkku kun ostan herkkuja ja porkkanoita on mennyt varmaan 5 kiloa kahdessa viikossa).

Sadekuuro yllättää vain kotimatkalla.

Et tunne juuri ketään, joten voit siis kulkea ilman huolta meikittä, kotivaatteet päällä jopa keskustaan asti. (Ja sen yli!)

Aamupalarakkautta

 

Musta tuntuu et oon rakastunut tähän kaupunkiin ja aamupaloihin.
Rakastan sitä, millaseks se saa mut itseni tuntemaan.
Rakastan sitä, miten paljon paremmalta musta tuntuu; miten paljon aikuisemmalta, vahvemmalta.
Mulla ei oo ees ikävä kotiin tai nälkä.

Aamut on ihania. Herään, katon ympärilleni ja  tajuan, ettei kukaan oo häiritsemässä.
Nousen, kävelen parvekkelle ja vedän keuhkoihin puhdasta ilmaa. Tunnen deja vu:n, en täysin saa kiinni siitä, joten suljen silmät.
Astelen keittiöön, nostelen esiin kaiken mitä tarvitsen. Keitän puuron, pilkon mansikat. Voitelen näkkärin ja laitan  raejuustoa. Ripottelen päälle yrttisuolaa ja asettelen basilikanlehdet päälle. Herkullista.
Keitän kahvit. Vanhan tutun peruskahvin sijaan heitän joukkoon vanilijasokeria. Tuoksu on parasta.
Lisäks, vähän appelsiinimehua lasiin.
Entinen aamupalanvihaaja on käännytetty.

Mikään ei vois tuntua paremmalta just nyt.

On vaan minä, tämä aamupala, tää kaupunki, tää hetki.
Anteeks, on vaan niin helppoo olla vapaa ja onnellinen.