Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin.
Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.
Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?
"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."
Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?
"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."
Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.
Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.
Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.
Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."
Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.
Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.
On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.
Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥
