When you're in love, what can't go wrong?

Nykypäivänä deittailu on kertakäyttötavaraa. Voit selata tinderiä, pitää vaihtoehtosi vapaina jos sattuukin tulemaan huono hetki ja valita ihmisestä juuri ne piirteet, mitkä haluat - juuri niin pitkäksi aikaa kun haluat. Rakkaus on laskusuhdanteessa ja seurustelu on pintaliitoa. 

Mitä pidemmän aikaa ympäristöäni tarkkailen, sitä enemmän huomaan parisuhteen arvon olevan laskusuhdanteessa. Elämän tulisi olla ikuista Sinkkuelämää; bileitä, yhdenillanhoitoja ja rajatonta vapautta (mutta onhan se nyt niin cool). On kaiken maailman Tinderit ja pettäjien deittailupalvelut; aina voi paina "not", jos sitoutuminen alkaa ahdistaa tai parisuhdearjen harmaus harmittaa.

Olen oppinut kotoani, että rakkauden ja rakastamiesi ihmisten sekä asioiden eteen tulee aina tehdä kaikkensa ja niin teenkin. En luovuta ihmisten suhteen helpolla, yleensä vasta sitten kun muut huutavat korvaani ”anna olla”. Yhdessä tämän hetken lempibiisissäni lauletaan "When you're in love, what can go wrong?", mutta olen omien empiiristen havaintojeni kautta huomannut, että kohta pitäisi pitemminkin mennä ”When you're in love, what can't go wrong”.

Olen eritoten huolissani siitä, miten monen tuttuni mielestä pettäminen on ok. Monet aloittavat avoimen suhteen, koska eivät osaa enää sitoutua. Tiedän myös henkilökohtaisesti monia pareja, jotka eivät lähde "umpinaisesta" suhteesta vaikka itse pettäisivät tai tietäisivät kumppaninsa pettävän tai kohtelisivat toisiaan kuin saastaa - eli toisinsanoen, vaikka suhde olisikin rationaalisesti ajatellen pelkkiä riekaleita. Missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä?

Toisaalta, kertakäyttökulttuurissa parisuhteesta luovutaan yhä useammin heti kun on vähänkin hankalaa; alkuhuuman jälkeen ei jakseta nähdä vaivaa ja ensimmäisen arkisen vaiheen jälkeen se on moro. Mikä tahansa onkin suhteen oikea laita, julkisivu täytyy kuitenkin olla kunnossa. Some tarjoaa tähän loistavan mahdollisuuden - ehkä se onkin syynä siihen, että monen on vaikea lähteä huonosta suhteesta; kaikkihan on päällepäin ihan kunnossa!

Mitä meille kilteille sitoutumisihmisille, romantikoille ja tosirakkauteen uskoville jää tässä tilanteessa? Palataan väitteeseeni ”When you're in love what can't go wrong”. Vastaus on yksiselitteinen; kaikki, aivan kaikki voi mennä pieleen. Pääpiirteissään huonoin skenaario on se missä rakastut ihmiseen, joka ei halua sitoutua (ainakaan sinuun) ja satutat itsesi. Sen lisäksi että asetat rakastuessasi itsesi alttiiksi hirveälle emotionaaliselle myrkytykselle, sinun pitää opetella hyväksymään toinen ja itsesi virheineen ja pystyä jatkuvasti luottamaan itseesi sekä kumppaniisi - uskoa siihen, että ympäristöstä ja aiemmista murtuneista sydämistä huolimatta nykyinen kumppani on rinnallasi myös pitkällä tähtäimellä

On vaikea uskoa tosirakkauteen, kun joka puolelta kuulet tarinoita tuttujesi baari-illoista, jotka päätyivät vieraaseen sänkyyn. Tai kuulet, miten ystäväsi kumppani kohtelee ystävääsi. Tai sitten katsot sarjoja, joiden parisuhdedraama ei ole lähelläkään normaalin ihmisen sietorajaa. Tai katsot tv:stä sarjaa, jossa itseään kuumina pitävät ihmiset haukkuvat "normaaleja" ihmisiä, koska fyysiset ominaisuudet eivät olleet tarpeeksi. Siinä myllerryksessä mietit, että miten nuorempi sukupolvi voi ikinä saada normaalia käsitystä parisuhteista tai toisen arvostamiseta. Mietit myös, onko sinun käsityksesi parisuhteesta enää normaali - onko käsityksesi tosirakkaudesta elähtänyt? 

Olen nyky-yhteiskunnassa poikkeuksellinen ihminen. Vihaan draamaa ja etenkin parisuhdedraamaa. Jos minua ärsyttää tai harmittaa, puhun siitä ensin kumppanilleni heti kun tiedän miten saan asian perille niin, ettei toinen ymmärrä minua väärin. En voisi ikinä pettää – enkä myöskään olla toinen nainen. Mallini tulevat hyvin pitkälti kotoa, sillä en ole nähnyt vanhempieni riitelevän koskaan 32-vuotisen suhteensa aikana (tosin, olenhan ollut matkassa vasta 20 vuotta). En voisi myöskään kuvitellakaan rupeavani suhteeseen, ellen olisi varma että haluan tuon ihmisen elämääni pitkällä tähtäimellä - ja kun saan ihmisen rinnalle, pidän siitä kiinni kynsin hampain. Olenko vanhanaikainen?

Ja vielä tärkeämpi kysymys kuuluu; miten tästä kertakäyttökulttuurista pääsee pois? Ehkäpä vain omalla uskolla. Tajuamalla missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä. Aina ei elämä voi olla ruusuilla tanssimista, mutta on hyvä aloittaa muistamalla vakavaan suhteeseen ryhtyessänsä ne kolme pientä sanaa ja se hölmö fraasi, joka liitetään kirkkohäihin, farmariautoihin ja kultaisiin noutajiin. 

Sillä ihan arkinenkin parisuhde tuntuu paljon paremmalta silloin, kun lupaa seistä vain siinä toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä.

Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta".