Humanisti ja kuorokoelaulujen nöyryytys

´

Paras tunne on se, kun menee yliopiston kuoron koelauluihin pitkän jahkailun ja stressailun jälkeen JA SITTEN H-HETKELLÄ, kesken äänialan kartoittamisen, tuntee kuinka viikon vaivannut flunssa rupeaa salakavalasti, nuotti nuotilta ja lukuisista rukouksista huolimatta viemään ääntä sellaiseksi variksen raakunnaksi. Se tulee niin  sanotusti foneemi foneemilta sieltä jostain keuhkojen perukoilta. Alkaa tulla sellaset kutinat, että tästä tulee jotain todella mieleenpainuva ja häpeään tappavaa.

Kaiken kruunasi ehdottomasti hetki, jolloin ääni petti kokonaan. Toivoin vain että lattia olisi voinut aueta ja nielaista mut jonnekin sinne kemian laitoksen perustuksiin. Laulu, jolla mun piti huumata arvovaltainen raati mun ääneni monista mahdollisuuksista, meni rääkymiseksi jo ekan säkeistön lopussa. Mutta rohkeasti ja pää pystyssä vedin biisin toisen kertosäkeen loppuun. Sitten loppui rahkeet, pokka, kärsivällisyys ja raadin kiduttamisenhalu. Yrittämisen puutteesta on siis turha syyttää, mutta ellei nyt ehdottomasti satu olemaan sellaisen flunssaisen viskivarisäänen suurimpia faneja, uskaltaisin väittää että päin turkua meni niin että kolahti!

Mut hei, ei masennuta! Häntä pystyyn, kohti uusia viskibassoja ja ens vuonna uudestaan (ens vuosi olkoot uusien mahdollisuuksien vuosi). Tässä yliopistoelämässä alkaa jo tottumaan näihin pettymyksiin (niin, mites sen suomen kielen kävi krhm) - ollaan sit vaikka ens vuonna vähän viisaampia eikä ryypätä vähissä vaatteissa tai täysissä tiedon voimissa ennen tärkeitä tilaisuuksia ja kokeita (tai ei ryypätä ensimmäisten koelaulujen päälle), eikös? Otetaan vaikka sille päätökselle sitten huomenna.