Varjoja seinillä

Kun mua ahdistaa, pelkään kaikkea.
Pelkään pimeää.
Pelkään auringonlaskua. Pimeässä ahdistus tuntuu valtaavan koko huoneen.
Mä pelkään nukahtaa.
Pelkään, etten herää jos nukahdan.
Pelkään, että mut unohdetaan.
Pelkään liikkua.
Pelkään hengittää.
Pelkään peilikuvaani.
Pelkään yksinäisyyttä.
Pelkään, että kaikki hajoaa pieniksi paloiksi.
Pelkään, että tuun hulluksi.
Eniten mä pelkään, ettei ahdistus katoa.

Oon saanut olla onnellinen pitkään, monta pitkää viikkoa. Eilen illalla mä aloin tuntea sen vanhan ahdistuksen nousevan mun yksiön seinille. Se vaani mua, se irvaili seinillä. Sammutin valot, jotten näkisi sitä. Kieltäydyin vajoamasta ahdistuksen pauloihin.

Aamulla seinät oli tyhjät, paha olo oli poissa. Koko päivän kaikki meni hyvin. Mutta... Äsken ihan yhtäkkiä, mun rintaa alkoi puristaa tuttuun tapaan. Tunsin niin pahaa oloa, että kaiken tän onnellisuuden jälkeen tuntui niin kauhelta pettymykseltä ja tappiolta tuntee näin. Mutta mä tiedän, ettei tää kestä ikuisesti, koska tälle on syynsä (ja mulla on mahtavat apurit kannattelemassa mua pinnalla).

Vaikka olis onnellinen, täytyy välillä realisoida kaikki ympärillä tapahtunut. Ja mä realisoin, jotta voin jatkaa huomenna hymyssä suin. Rakkaus sattuu. Se sattuu niin pirusti. Varsinkin jos se on yksin, varsinkin jos se ei saa vastakaikua, varsinkin jos toinen ei tiedä. Varsinkin, jos et voi kertoa. Varsinkin, kun sä tiedät että toinen ei pysty muuttumaan. Varsinkin, kun sä tiedät ettei se rakkaus oo sulle hyväksi. Varsinkin, kun sä silti niin haluisit kaiken toimivan. Mun pitäis unohtaa - pää sanoo unohda ja sydän sanoo rakasta.

Mä oon yrittänyt unohtaa monta kertaa. Oon säätänyt muiden kanssa, jotta unohtaisin. Mutta mä en unohda, en pysty. Jokainen kerta kun oon lähellä päästä eteenpäin, se ihminen palaa mun luokseni - soittaa, pyytää tapaamista, antaa ymmärtää että kaikki on muuttunut, mutta ei ole - ja taas oon samassa pisteessä. Se piste muuttuu kuopaksi sitten, kun toinen päättää lähtee uusiin seikkailuihin. Pieni piiri kiertää vaan ja kumpakin tietää sen.

"You better shape up 'cause I need a man,
and my heart is set on you.
You better shape up, you better understand.
To my heart I must be true
nothing left, nothing left for me to do.

You're the one that I want.
You are the one I want."

Mutta tänään, mä oon realisoinut tilanteen. Huomenna mä aion ensimmäisenä asiana hymyillä. Aion muistaa kaiken hyvän mitä mulla on: upea kaupunki, meri, mun upeat ystävät (kiitos Emilia kun kuuntelit ♥).
Ja mä tiedän, että pikkuhiljaa mä unohdan, pikkuhiljaa musta tulee niin vahva, etten mä rakasta näin onnettomasti enää. Pikkuhiljaa opin sanomaan:
 "Ei, mä en halua nähdä sua enää. En sun toispuoleista hymyä, en sun sinisiä silmiä. En suostu haistamaan sun puhtaiden paitojesi tuoksua, en suostu kuuntelemaan sun vitsejä, jotka saa mut raivon partaalle. En suostu kertaakaan tupakalle sun kanssas. En suostu istumaan sun autoosi. En suostu vastaamaan sulle enää öisin kun soitat mulle humalassa, en suostu katsomaan sun lähettämiä kuvia tai videoita. En suostu itkemään kun ignooraat mun viestini. En suostu nauramaan, kun heität kiusoittelevan vitsin. En päästä sua enää mun sängylle istumaan. En anna sun koskea mua. En suostu uskomaan, että sä voisit muuttua. Sä et voi. Enkä mä voi enää jatkaa tätä pientä piiriä."

Vielä joku päivä....