Mikä ihmisillä on näiden nistien ja listien kanssa? Sen lisäks että me listitään ihan päättömästi toisiamme, jokaisella on kauhea hinku tunkea itsensä tai toiset johonkin lokeroon.
Pitää olla leima otsassa kadulla: " mutku mun mielestä se lasi vaan oli puoliksi täysi." Eikä oo mitään saumaa, että se lasi vois joskus olla puoliks tyhjä. "Ei, se ei vaan ole." MUTTAMUTTA, täällä on yksi eriävä mielipide! Lasin olemus riippuu siitä, mitä siellä on. Se on puoliksi täysi kun siellä on jotain pahaa, koska "sun pitää juoda vielä noi loput tosta". Puoliksi tyhjä kun siellä on kaljaa/maitokahvia/pepsi maxia. Kai tästä joku viisas vääntäisi mut pessimistiksi, mutta kiitos mä kieltäydyn tällä kertaa tästä tarrasta.
Eikä tää koske pelkästään sitä lasin tilannetta, vaan tää menee niin kaikkeen. Ootko fitnesspupu vai sohvaperuna, ootko hetero vai tykkäätkö parhaasta kaveristas ja pikkuserkustas. Ootko sä ruma vai kaunis, tyhmä blondi vai kuuma punapää. Ooksä duunari vai sen duunarin isopomo. Onks sulla lapsia vai ooksä joku lapsenvihaaja? Kaikesta mitä sä teet, kaikistä sun mieltymyksistä ja ajatuksista saat sen saamarin leiman naamas. Oli ne sun teot, sanat tai ajatukset sitten jostain ala-asteelta, niin ne seuraa sua vielä aikuisenakin. Ainakin jos vähän kärjistetään, jotta päästään asian ytimeen.
Minä, minä oon milloin mitäkin. Mukaudun tilanteeseen, kuljen omalla aallonharjallani. Katon kaikkea ympärilleni avarakatseisesti, kieltäydyn olemasta ahdasmielinen ja ottamaan mitään tiettyä tarkkaa sosiaalista leimaa otsaani näiden näppyjen seuraksi. Mä oon Siiri, mun lasi on täysi tai tyhjä riippuen siitä, mitä siellä on. Tai voi se riippua päivästäkin, tai sitten mielialasta... tai lasista. Mä oon realisti jos mielikuvitukseltani ehdin ja haluan, ja mahdollisuuksista otan vaarin aina jos jaksan. Alkoholisti oon varmaan viiden vuoden päästä, samoin toivottavasti se humanisti. Sadistiks en jaksais ruveta, rasistiks vielä vähemmän. Joskus haluun olla feministi, mut yhdyn isäni sovinistivitseihin naurulla. Mä tykkään ihmisistä, pidän myös porkkanoista ja nukkumisesta. Joskus katson pesukoneen pikaohjelmaa kun en parempaa tekemistä keksi.
Mut mitä siitä, se tekee mut onnelliseksi.
Mä laajennan tätä ajatusta vielä vähän lisää. Oo just se, kuka sä haluat olla ja muista olla ihan pirun ylpeä siitä. Jokainen aamu, jokainen ilta. Pyri kasvamaan ulos näistä lokeroista. Muutos lähtee susta itsestäs, joten yritä nähdä muiden ihmisten ominaisuudet vahvuuksina. Ehkä sun ympärilläkin ihmiset alkaa muuttumaan.
Se, ketä pidät sihteerinä tai nörttinä - yritän nähdä se älykkäänä, tunnollisena..
Se, ketä pidät rumana - nää se persoonallisena.
Se, kuka susta on kauhee lepakko koska se halailee kaikkia kavereitaan - nää se hellänä, rakastavana.
Se, ketä pidät liian äänekkäänä - nää se sosiaalisena.
Ja se porukan ärsyttävin, joka esittää joka tilanteessa - nää se potentiaalisena näyttelijänä.
Meillä kaikilla on tarina, etkä sä tiedä toisten tarinoita, mut jokainen ilkee sana tai nimi saattaa oikeesti pilata toisen hetken, päivän tai viikon. Jokaisesta sanasta jää toiseen jälki. Mieti siis kahdesti.
Loppupeleissä koen vaan tälläisen itsensä lokeroiminen ahdistavaksi. Sellainen pikkukolo rupee pidemmän päälle vaan aiheuttamaan ahtaanpaikankammoa. Miks jokainen ei saa olla just oman elämänsä ihanmikätahansa-listinisti?
Alkujaan tää teksti lähti vaan siitä, että mä oon kyllästynyt näihin sosiaalisiin leimoihin meidän otsissa. Ensinäkin, niistä jää pitkäaikaiset rusketusrajat - sä et pääse sun vanhasta leimasta kovinkaan nopeasti eroon. Toiseks, miksi pitää ahtaa ihmisiä lokeroihin. Ei me eletä missään hyllyköissä tai pyramideissa - vaikka noi neuvostoliittoaikaiset lähiökerrostalot niin kovin niiltä näyttääkin. Ei kukaan oo toista parempi olemalla optimisti - tai epänisti.
Tää makasi tuolla luonnoksissa aikansa, mutta sain tän kuitenkin julkaistua hyvään saumaan, koska Suomen lukiolaisten liitto aloitti #kutsumua kampanjan. Eli ihmiset laittaa kuviin paperille mihin lokeroon niitä on yritetty ahtaa, vetää raksin päälle ja kertoo miksi haluaa tulla kutsuttavan käyttämällä tägiä #kutsumua. Haastan kaikki tän lukevat mukaan instagramiin ja haastakaa tekin kavereitanne mukaan. #nobullying
Mua on kutsuttu vaikka miksi. Mutta viimeaikoina lähinnä huomiohuoraks. Satun olemaan ihminen, joka haluaa vaikuttaa asioihin ympärillään ja osallistua. Tykkään puhua suoraan vaikeista asioista ja pidän eteenkin nauraa ja jakaa naurua ympärilleni. Oon ylpee siitä, kuka oon, mutta silti toivoisin, että mua kutsuttais ennemmin aidoks kuin huomiohuoraks. On noita nimityksiä tullut vastaan siis muitakin. Näitte ne yllä.
Edit. Sain tossa äskettäin eriävän mielipiteen siitä, että sihteeri ei ole loukkaus. Kyllä se itseasiassa on, jos kuulet sitä jatkuvasti satunnaisilta miehiltä, jotka samaan lauseeseen lisää että voin pudottaa mun kansioni lattialle kunhan nostan sen niiden edessä. Työsuhde-etuihin kuuluu kuulemma myös se, että saan maata mahallani niiden tietokonepöydällä, samalla ku ne vetelee mua takaapäin. Joten kyllä, sihteeri on loukkaus silloin, kun mua pidetään aivottomana seksiobjektina, jolla ei oo tunteita.
Oot Siiri ihana! Tää oli aivan huippupostaus!
VastaaPoista