Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.
Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.
Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.
Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu". Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.
Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.
Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan.
Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.
Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.
Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti