Jokaisella pilvellä on paskareunus?

Anteeksi otsikko ja kielenkäyttöni sekä tämän tekstin mammuttimainen pituus. Vituttaa.

On helvetin rankkaa kasvaa aikuiseksi ja tulla aina vain enemmän tietoiseksi aikuiselämän vaikeudesta. On myös helvetin rankkaa olla opiskelija. Köyhä opiskelija. Jotain tän hetken rahatilanteesta kertokoot se, että irtisanoin juuri Netflixin sekä huomenna aion vaihtaa nettiyhteyden taloyhtiön hitaimpaan, ilmaiseen laajakaistaan. Päätin kulkea kevään ilman meikkejä ja naaman saa puhtaaksi saippuallakin. Juurikasvu kasvakoot, vitut minä siitä. Spotify premiumista en voi luopua. Tulisin oikeasti hulluksi kaiken tämän paskan keskellä.

Tämän hetken rahatilanne on siis todella huono. Olen hakenut toimeentulotukea, mutta keikkatyöni ja hakemuksenjättöhetken tilisaldon takia en tule saamaan juuri paskaakaan. Ei siis muuta, kuin irtisanomaan vuokratyösopimus vai? Eletään sitten lapamatona koko kesä vai? Kannustinloukku ei ole urbaanilegenda, se on totisinta totta.

Helmikuussa rahatilanne näytti vielä hyvältä ja olin optimistinen töiden saamisen suhteen. Menin sitten innoissani ostamaan säästövaroillani naurettavan halvat liput Barcelonaan. Nyt olen kauhuissani koko matkasta - mitä minä oikein voin tehdä siellä? Asuminen on siis taattu kaverin luona, mutta tuleeko minusta matkan ilonpilaaja; "Mee sää vaan shoppailemaan/syömään/juhlimaan. niin mä syön tätä makaronia"-Siiri?

Turussa ei ihan oikeasti saa kesätöitä. Olen lähettänyt yli 30 hakemusta, enkä enää jaksa lähettää yhtäkään enempää - silti täytyy. Olen vaan niin turhautunut koko tilanteesta. Tuntuu, että jokaisen hakemuksen taakse laitan hirveästi aikaa ja vaivaa saadakseni kieltävän vastauksen. Tai en vastausta laisinkaan. Soitoista huolimatta.

Jos tekisin jotain toisin opintojen alun suhteen, olisin laittanut osan säästöistä rahoista sellaiselle tilille, mille ei ole verkkopankissa ole mitään asiaa. Olisin jättänyt ryyppyreissut väliin. Olisin hellittänyt ruokanirsoiluistani ja ostanut vaan saatanalliset kasat makaronia ja jotain halvinta jauhelihaa. Olisin kolunnut kirppiksiä ja pyöräillyt keskitalven tuiskuissakin. Olisin ajatellut pidemmälle, kuin vain parin päivän päähän. Mutta on helppo olla jälkiviisas kun tili näyttää tyhjältä ja mietit vaan "miten helvetissä mä selviän ens viikon kauppareissusta?" ja "toivottavasti ensi viikolla ei tule laskuja, tai muuten menen kohta varissuolle myymään persettä".

Toivon oikeasti, että voittaisin lotossa. Mutta siihen vaadittaisiin varmaan, että oikeasti lottoaisin. Suhteeni kuitenkin loton kaltaisiin pikaratkaisuihin on vähän sellainen, että niiden onnistuminen on yhtä todennäköistä kuin että eräs aamu heräät Englannin kuningattarena silkkilakanoista tai että saisit unelmavartalosi yhdessä yössä.

Olen tänään yrittänyt ratkaista rahatilannettani itkemällä viimeiset kolme tuntia. Ratkaisu toimii yhtä hyvin kuin auto ilman moottoria ja renkaita. Ja ikkunoita. Ja ovia. Pakko vain tunnustaa, että olen ihan saatanan poikki koko tilanteesta. Olen murehtinut raha-asiotani enemmän tai vähemmän koko vuoden ajan - pohtinut saanko töitä vai enkö saa ja mitä oikein teen kesällä. En kerta kaikkiaan jaksa opiskella kesällä. Vuosi oli henkisesti todella rankka, joten tarvitsen jotain muutakin tekemistä. Ensi tammikuussa odottaisi vaihto, mutta ei-niin-halpa asuntolalasku pitäisi maksaa lokakuussa. Se summa hirvittää niin paljon, että paniikkipaskat lentävät pakostakin seinille.

En kestä tätä tukien varassa elämistä. Jos olen opiskellessa köyhä humanisti, niin jumalauta saa kyllä sitten olla perhanan kivat tienestit kun viimein valmistun opettajaksi tai mikslie nyt ikinä valmistunkaan. Toivon syvästi, että kaikki tämä on vaivan arvoista.

Rahamurheiden rinnalla elämää varjostaa pieni perinteinen vääntö Kelan kanssa lääkitykseeni liittyen. Taas yksi osoitus siitä ettei elämä ole mikään ihana, vaaleanpunainen ja  ruusuinen elokuva. Omani olisi ehkä pitemminkin tragikoominen, pienen budjetin kauhuelokuva ilman järkevää loppuratkaisua, huonolla päänäyttelijällä ja surkeilla tehosteilla.

Silti. Kaiken tämän keskellä, jaksan vielä hymyillä (ja pyyhkiä räkää naamaltani itkujen jälkeen). Tiedän, että vastoinkäymiset muokkaavat minusta aina vain vahvemman ihmisen (tai ainakin ärsyyntyneen ja väsyneen stressipalleron). Kaikki tapahtuu syystä, mutta aina syytä ei vain ymmärrä. Ja onneksi minulla on maailman parhaimmat ystävät, jotka tuputtavat rahaa eteeni ja tarjoavat ruokapalveluita jos tilini oikeasti tupsahtaa miinukselle. Kiitos, että jaksatte kannustaa, toistella kaiken järjestyvän kyllä ja erityiskiitos siitä, että kestätte kauniit itkuselfieni.

Yritän nyt vain keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin... niitäkin toivottavasti on. Niin. Hmm... olen melkein varaton, asun paskojen naapureiden kanssa keskellä jotain lähiötä pakostakin vielä elokuun loppuun asti, enkä saa muuta kuin kissankusen värittämiä keikkatöitä.

No ei vaan, oikeasti elämä on ihan mukavaa jos vain ummistan silmät rahatilanteeltani. Olen perusterve ja toistaiseksi ainakin katto pääni päällä, sekä kaapissakin on vaatteita päälle laitettavaksi, voin nauttia keväästä ja satunnaisesta työnteon ilosta, perheeni ja ystäväni tukevat minua tilanteessa kuin tilanteessa täysin ehdoitta ja lisäksi minulla on maailman paras poikaystävä, joka laittaa ruokaa ja nauraa vitseilleni. Mitäpä muuta elämään ja onnellisuuteen loppujen lopuksi tarvitsisi?