Ja pian kaikki on ohi?

....siis tämän tytön teinivuodet kamaluuksineen ja haamuinen. Viikon päästä minulla on viimein ilo ja kunnia astua tuplanollien joukkoon, kun kaksikymmentä kilahtaa lasiin! Valehtelisin, jos väittäisin etten ole odottanut tätä. Valehtelisin, jos väittäisin etten ole innoissani.

En ole oikeastaan aiempina vuosina juurikaan kokenut mitään päätähuimaavia syntymäpäiviä. Yleensä kuvio menee niin, että olen suunnattoman innoissani ja lopulta koen vain karvaan pettymyksen. Olen realisti ja myönnän että tänä vuonna on ihan yhtä suuri mahdollisuus samaan kohtaloon. Joku minulle kuitenkin kuiskii, ettei niin käy.

Mitä siis tapahtuu kun viimein jätän teinivuoteni taakse? Saan uuden luvun auki elämässäni. Teini-ikä oli elämäni kamalin kokemus. Pitkä, raastava ja kaikki vaihteli harmaan ja syvän mustan eri sävyissä. Sain paljon vahvuutta ja sitkeyttä sekä voimaa kohdata ongelmani.
Uskoisin, että lukijoiden joukossa on myös niitä joita ärsyttää jatkuva ongelmieni esiintuominen ja asioiden vatvominen. Faktahan tässä nyt kuitenkin on se, että tämä on minun blogini, jossa minä vatvon minun asioitani. Minun asioideni vatvominen auttaa minua käsittelemään minun ongelmiani ja samaan uutta näkökulmaa ja ratkaisua minun ongelmiini. Se, että minä puhun minun blogissani avoimesti minun ongelmistani, on minun oma päätökseni, jolla haluan auttaa myös muita puhumaan julkisesti omista ongelmistaan.

Välillä tuntuu, että blogimaailmassa saa puhua pelkästään iloisista asioista; blogiyhteystyökuvioista, painon pudotuksesta, lasten hankinnasta, muotijutuista ja matkustelusta. Jos kerrot ongelmistasi, oletetaan kommenttiboksissa sinun hakevan sillä vain ja ainoastaan huomiota. Voitte pitää myös minua huomiohuorana, jos se saa pienet sydämenne värisemään ilosta. Mutta muistakaa, ettei se saa minua muuttamaan tapaani käsitellä asioitani tässä blogissa julkisesti. Ette voi käyttää ongelmiani minua vastaan, jos puhun niistä avoimesta ja hyväksyn ne - se olisi sama kuin käyttäisitte minua itseäni vastaan. Kuulostaa hyvältä teoriassa, mutta lopulta toinen meistä päätyy nauramaan paskaisesti. Eli minä.

Noh, eksyin jälleen aiheesta. Olen juuri matkalla Tampereelle, istun junassa selkä menosuuntaan ja rouskutaan iloisena omenaa. Sanotaan, että syntymäpäivät ovat vain kerran vuodessa, mutta onneksi aloitin tänä vuonna juhlinnan viikkoa aiemmin. On siis yhteensä kahdeksan mahdollisuutta juhlia onnistuneet syntymäpäivät. Todennäköisyys saada edes yksi onnistunut syntymäpäivä on siis kahdeksankertainen. Tämähän vain siis siksi, että ikäsiirtymä teinivuosista aikuisuuteen on mahdollisimman saumaton. Ihan vain siksi. Tai sitten ei.

Tänään aion mennä Sannan kanssa Tampereen kauppahalliin sushille, huomenna juhlin menemällä lenkille ystäväni kanssa, torstaina tulevat sukulaiset Valkeakoskelle himoitsemaan suklaa-mansikkakakkua. Perjantaina menen töihin juhlimaan ja tienaamaan pikkuisen rahaa. Viikonloppuna ajattelin ylipuhua jonkun kanssani jokirantaan terassille ja jäätelölle. Aika minimaalisia suunnitelmia siis, mutta kultaakin kalliimpia. Varsinaisen syntymäpäiväviikon kuviot ovat vielä vähän auki, mutta pikkulinnut ovat laulaneet sen puolesta, että jotain aika huippua olisi luvassa...

Edit, postaus ei tullutkaan julkaistuksi junamatkalla, mutta julkaisen sen nyt illalla.