Musiikinörtin paluu!

Olin kahdeksan vuotta elämästäni amerikkalaistermein nk. "band geek", eli orkesterinörtti. Soitin 8 vuotta klarinettia. Lopetin harrastuksen kuusi vuotta sitten, mutta viimeaikoina olen kärsinyt aika vakavanlaatuisesta soittokuumesta. Köyhällä opiskelijalla ei kuitenkaan ole varaa klarinetin kalliisiin lehdyköihin (joilla ko. soittimen ääni aika lailla luodaan, jos sormia ei huomioida). Tänään löysin kuitenkin klarinettilaukustani kasan uudenkarheita, käyttämättömäksi jääneitä lehdyköitä. Ilonkiljahduksin asetin uuden kielilehdykän paikoilleen ja soitin tunnin verran sielu ilosta tanssien - niin, että meinasin myöhästyä mediatutkimuksen luennolta.

Aloitin soittamisen ensimmäisellä luokalla. Ensin halusin soittamaan poikkihuilua, mutta isäni ylipuhui minut klarinettiin. Kolme vuotta myöhemmin isäni osti minulle oman klarinetin. Koin kuitenkin pitkään harmitusta siitä, että vaihdoin soitinta viime hetkellä ja koin myös, että minun oli "pakko" soittaa - no siltähän se pikkulapsesta tuntuikin, mutta aikuisena tajuan kalliiden soittotuntien, sikakalliin oman soittimen ja kaikkien niiden tuhansien kielilehdyköiden ja nuottivihkojen sponsoroimisen isän puolesta olleen vain kannustus; "Tee sitä kun olet siinä hyvä". Koska en tajunnut tätä kuviota tyhmänä kapinoivana teininä, päätin lukuisten tunnilta lintsaamisten jälkeen lopettaa koko homman. Ja arvatkaa vain kaduttaako nyt. Pitkään väitin vihanneeni koko soittoharrastusta, mutta viisi vuotta myöhemmin aloin miettiä vakavasti: jos klarinetin soittaminen oli minusta niin kamalaa, miksi sitten harrastin sitä kaikki kahdeksan vuotta? Miksi halusin oman soittimen? Ei, ei minua pakotettu mihinkään. Joka kevät isä kysyi, että vieläkö jatketaan. Minä sanoin aina "joo".

Oikeastaan lopetin koko harrastuksen siksi, että se ei ollut 'cool', ja olin muutenkin tarpeeksi erilainen ja koulukiusattu. Ja myös siksi, että pelkäsin: en jaksanut kouluhikaroinnin ja kilpauinnin rinnalla tehdä juuri koskaan niitä tärkeistä tärkeimpiä, eli soittoläksyjä, joten kehitykseni jäi aika kehnoksi. Biisit toki opettelin orkesteriin ja soittotunnille (aina joskus), eihän sinne muuten olisi kehdannut edes mennä, mutta asteikkoja en esimerkiksi musiikkiopiston tutkintoihin jaksanut opetella. Totta kai ne opeteltiin neljä vuotta kestäneillä teoriatunneilla alusta loppuun ja väärinpäin ja mitälie, mutta enhän minä niitä halunnut tai jaksanut sen paremmin muistella - siksi myös suostuin kahdeksan vuoden aikana suorittamaan vain yhden tutkinnon kolmesta, joten myös yksi syy lopettamisen takana oli se, että soitonopettajani yritti pakottaa minut seuraavaan tutkintoon.

Jotenkin koko soittaminen tuntui konseptina siihen aikaan niin vaikealta: sormitukset, asteikot, soinnut, se että se oli 'tylsien ihmisten harrastus' ja klarinetti soittimena valtavirrasta niin kamalan erilainen. Sormitukset, soinnut ja nuotit ovat jotain sellaista, mitkä ovat minulle nyt lauluharrastuksen sekä monta vuotta kestäneen isoisän maanisen pianon rimputtamisen kautta selkiintyneet todella paljon. Olen myös hyväksynyt olevani tylsä ja erilainen. Ja olen aika ylpeä siitä - ja kiitollinen, ettei isä antanut myydä klarinettia missään teinikapinani vaiheessa.

Kun tänään laitoin soittimeni huulille ja puhalsin ensimmäiset sävelet ja asteikot, muistin kaikki sävelet ja niiden sormitukset ylennyksineen ja alennuksineen. Juuri se, mikä minulla oli niin kamalan vaikeaa tajuta konkreettisesti kuusi vuotta sitten. Osasin edelleen monet kappaleet pienen harjoittelun jälkeen hyvin, muutaman Disneyn kappaleen osasin pelkästään sormimuistilla. Tiedän, että alan haeskella uusia nuotteja: ehkä jotain bluesia ja jazzia, sekä Vivaldi ja Beethoven kiinnostaisivat paljon. Ehkä tästä vielä tulee jotain harrastusmielessä - tai tuleekin.

Musiikilla on aina ollut erityisasema elämässäni. Lapsuudessa isänisä soitti pianoa ja haitaria, minä kuuntelin ihastuneena. Isä kuluttaa paljon musiikkia, myös isoveljeni. Minusta kuitenkin on kuoritunut musiikin osalta vieläkin intohimoisempi. Jos ikinä näet minut ilman kuulokkeita, olen joko a) kuollut tai b) poikaystäväni on varastanut kuulokkeeni, koska hänellä on palanut totaalisesti hermo. Oikeasti, kuuntelen musiikkia ihan aina luentojen ja nukkumisen ulkopuolella. Tai sitten laulan. Tai nyt uutuutena; soitan klarinettia. Olen ylpeä musiikkifriikki!