Lomanpäättymismurjotus

Asiat jotka ahdistavat loman loppumisessa ja toisen periodin alkamisessa.

• Seitsemän kurssia, seitsemän viikkoa ja 31 opintopistettä.
• Työmäärä. Tänään tein viitisen tuntia yhtä pikkuista referaattia.
• Burnoutin ja sateen mahdollisuus 100%.
• Se, että salikäynnit pitää taas mahduttaa luentojen ja opiskelun lomaan.
• Se, että pitää laittaa jälleen housut jalkaan - tosin ostin tänään kahdet treenitrikoot.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa järkevillä lauseilla.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa.
• Se, että pitää kommunikoida.
• Se, että pitää olla opiskelija.
• Se, että pitää olla.

Nurkassa

Hän seisoi nurkassa

hengittäen mustaa tomua.

Painaen veitsen ranteilleen,

itkien verikyyneleitä poskilleen.

Tunsi kaiken maailman arvottomuuden,

lihavuuden ja kömpelyyden.

Lasienkeli,

se hän oli.

Liian monta kertaa liimattu kasaan.

Hän seisoi avuttomana.

Peilistä katsoivat toisen kasvot,

lattialistoissa kuiskivat unohdetut unelmat.

Unelmat, jotka muurasivat muurin

mustasta pitsistä

ja teräsvillasta.

Mikset huomaa häntä?

Mikset rakasta?

Mikset sulje syliisi ja purista,

purista pois tuota mustaa tomua,

pois noilta kultaisilta kutreilta?

YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:

• Periodivapaa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
• Pannukakku Tottisalmessa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Pyykinpesu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Mediatutkimuksen tentistä 4.
• Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
• Päiväunet.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!

Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

Aluksi vain leikin reunalla

Aluksi vain leikin reunalla, 
ajoin pyörällä sata lasissa jarrut paskana. 
Enkä huomannut miten sormeni irtosivat tangosta, 
tukkani leimusi vauhdista,
ja mieleni taipui sinuksi,
ikävä vuoristoradaksi. 
Rakastuin vauhtiin ja sinuun. 

Nyt enää jäätynyt vesiputous,
ja kasa hitaasti tippuvia kyyneleitä. 
Päätäsi huimasi vauhdista,
halusit huimata ja haukata happea.
Jarruttaa vauhdilla hiekkaisessa kurvissa.

Ja silloin tajusin,
että olin rakastunut vuoristorataan,
vauhtiin ja hulmuaviin hiuksiin.
Pelkäsin hiekkaa ja rikkinäisiä jarruja.

Aluksi vain leikin pyörällä,
ajoin ilman käsiä rakkauden reunalla
ennen vesiputousta.

En ole niin kuin muut aallot

Päiväkirjasta 14.10.2015

En ole niin kuin muut aallot
tai meret.
Kun romahdan,
en kaadu aallonmurtajaasi vasten
en valu rannoillesi,
En.
en törmää vasten sinua
kaiken mereni voimalla.

Vaan pakenen.
Kohti sinistä päättymätöntä ulappaa
helmikyyneleideni kanssa.
Pakenen sinua,
pakenen kipua.
Ja lopulta sinäkin 
pakenet minua.

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta".